もしもし、 may I speak to...??

Heräsin tänään puhelinsoittoon kello seitsemän.  Vastattuani puhelimen toisesta päästä kuului  ”moshi, moshi” (japanilaisten tervehdys puhelimessa).  Hienoa saada Japanista puhelu kesken unien, etenkin kun olen laiminlyöny viimeiset kaks kuukautta japanin opiskelua ihan kiitettävästi.  Onneksi asiana ei ollut muuta kuin lentotietojen tarkistus, joissa ei ollut mitään ongelmaa.  Oli positiivista huomata, että ymmärsin soittajan japania ihan hyvin. Harmi vaan, että vastaaminen samalla kielellä hieman takkuili. Mutta kuitenkaan ei tarvinnu sentään pelkkään englantiin turvautua. Ja tulipahan samalla sellainen viime hetken herätys, että  kyllä sitä japania sittenki vois viel vähän kertailla ennen lähtöä. 

Kelataanpas vielä pari viikkoa taaksepäin. Kaksi  viikkoa sitten keskiviikkona miulla loppui työt ja sit heti perjantaina miun kaikki tavarat muutettiin vuokraamaani  2 neliön minivarastoon.  Saman viikon sunnuntaina sit tulin junalla Joensuuhun, jossa edelleenkin aikaa vietän. Joensuussa olen ny kohta kaksi viikkoa juossut paikasta toiseen sukulaisten ja kavereiden luona ja voisiko sanoa, että kahvikiintiö alkaa tulla täyteen, ku joka paikassa sitä on tullut juotua. Sosialisoinnin lisäksi telkkaria on tullut katsottua varastoon ihan tarpeeks.  Ja syötyäkin on tullut ihan kunnolla. Mutta onhan se ny hyvä ku sit ei suomalaisesta tv-tarjonnasta ja ruoasta pääse vuoteen nauttimaan.

Joensuussa oloaika alkaa loppua, enää kaksi päivää ja lähden takaisin pääkaupunkiseudulle, jossa vietän vikat pari päivää vielä käytännönjuttuja hoidellen. (Tosiaan lentoliput tuli sähköpostiin puoltoista viikkoa sitten, lähtö 11.9. 17.25  ja saapuminen 12.9. klo 9.05.) Joensuussa olen ehtinyt jo näkemään kaikki, joita tapaamaan tänne olen tullut. Vaikka yksi kerrallaan on tullut hyvästeltyä porukkaa, niin jotenkin en vielä itse käsitä sitä, että viikon päästä olen viettämässä jo ensimmäistä kokonaista päivää Tokiossa.  Luultavasti sen tajuaa vasta sit lentokoneessa, että ny sit lähetään ja takaisin tullaan vasta 11 kk päästä.  Ja koska Tokion vierailijalistani on tällä hetkellä aika lyhyt, niin voin olettaa, että suurinta osaa tutuistanikaan en näe muuten kuin skypen välityksellä ennen ensi vuoden elokuuta.  Lintsiltä lähtö oli haikeaa, mutta jotenkin Joensuussa on ollut nyt helpompi sanoa heippoja kaikille. Kuitenkin vuosi on lyhyt aika ja kohtahan me taas nähdään.  En murehdi sitä, etten näe porukkaa pitkään aikaan ja putoan ihan kärryiltä siitä mitä kaikki puuhailee.  Enemmänkin ootan mielenkiinnolla sitä, millainen elämäntilanne kaikilla on sitten, kun tulen takaisin. Kuitenkin monilla ystävistäni on näköpiirissä isompiakin muutoksia elämissään (mm. kaveripiirin eka vauva ois odotettavissa kuukauden sisällä), joten miun vuosi Japanissa ei silleen oo mikään elämää suurempi juttu.  Tosin perheelle vuosi tuntuu olevan pitempikin aika, etenki ku tällä kertaa vanhemmatkaan eivät näillä näkymin tuu ollenkaan vierailemaan. Mutta no, onneks on skype keksitty.  Ihan ilman vierailijoita en onneksi kuitenkaan jää, koska ainakin kaksi kavereistani ovat ostaneet lento+hotellipaketit Tokioon, joten maaliskuun lopulla miulla on puolentoista viikon ajan suomalaista seuraa.

Nyt kun oikeasti voin sanoa, että viikon päästä olen Japanissa, niin alkaa oikeasti jo jännittääkin. Viisi yötä vielä Suomessa ja sit ois lentopäivä. Tänään kuiteski mennään viel vanhempien ja parin sukulaisen kaa paikalliseen, jos vaikka jännityski laantuis parin lonkeron jälkeen. Tai jos rehellisiä ollaan nii tekis mieli salmarishottia.