Hyvä paha gradu

Graduprosessi oli rankka ja ajattelin nyt jälkikäteen hieman kertoilla siitä, vaikka en reaaliaikaisesti jaksanukaan. Kirjoitin gradusta viimeksi marraskuussa 2014. Olin tosiaan päättänyt tehdä gradun nopealla aikataululla, seminaarin aikana eli alle vuodessa. Joillain muilla aloilla tämä on varmaan ihan normaalikäytäntö, mutta meidän laitoksen aineissa on tavallista, että ihmisillä gradut venyvät useammankin vuoden. Itsehän keksin siis ottaa japanilaisten ydinvoimaan liittyvät asenteet graduni aiheeksi syyskuussa 2014 ja palautin graduni tarkistettavaksi huhtikuun lopussa 2015. Graduni valmistui siis ajatuksesta palautukseen kahdeksan kuukauden aikana, joista yhden vietin reppureissaten. Väliin mahtui myös joulukuussa vajaa viikko Berliinissä (minun, Miran, Ninnin ja Katjan uudelleennäkeminen Katjan luona) sekä parin viikon joululoma Joensuussa. Joten se, että oikeasti sain gradun aikataulun mukaisesti palautettua oli kyllä aikamoinen ihme, joka vaati verta, hikeä ja kyyneliä. Etenkin kahta jälkimmäistä. 

Kuten aikaisemmin kirjoitin, tein gradu-tutkielmaa varten kyselytutkimuksen japanilaisille opiskelijoille vaihto-yliopistostani. Kaikki ei mennyt ihan putkeen, mutta sain silti jouluun mennessä vajaa pari sataa vastausta. Sellainen rento tekemisen meininki säilyi siis jouluun asti, mutta joulun jälkeen olikin sit aika aloittaa kerätyn aineiston analysointi ja varsinainen kirjoittaminen. Siitä se alamäki sitten alkoi. 

Päädyin aineiston analysointiin käyttämään tilasto-ohjelmaa, jota en ollut koskaan aiemmin käyttänyt, joten jouduin opettelemaan ohjelman käytön samalla kun kävin aineistoani läpi. Tilastojen läpi käyminen oli oikeastaan hauskaa ja tykkäsin pyöritellä lukuja, mutta niiden analysointi olikin sitten se vaikeampi osuus. Huomasin myös analysoidessani, että valmistelemani kysely oli joiltain osin puutteellinen ja toisaalta liian laaja. Jälkikäteen minulle jäi fiilis, että nyt tietäisin, miten tehdä toimiva kysely.

Syksyn aikana työskentelin aika leppoisaan tahtiin gradua varten, mutta tammi-huhtikuussa en sitten oikein mitään muuta edes ajatellutkaan. Unikin alkoi jäädä vähiin. Ei siis ihmekään, että 2014 alkupuoli oli epätoivon ja hermoromahdusten täyttämää. Jos nyt oikein muistan, niin gradu taisi olla ainoa asia, mistä puhuin ja valitin, ja siitä saivat kärsiä erityisesti kaverit, joille purin epätoivoani aina nähdessämme. Kämppiksen kanssa tuli myös parit kännit vedettyä ihan vain jotta sais muuta ajateltavaa. En ole varmaan koskaan keskittynyt yhteen asiaan niin tiiviisti kuin gradukevään aikana. Olenkin kiitollinen kaikille, jotka tsemppasivat minua, oli se sitten facebookin välityksellä tai kasvokkain ohimennen kahvihuoneella. Meinasin monessa vaiheessa luovuttaa, mutta koska olin jo niin monen henkilön kanssa graduani puinut, aioin viedä projektin sit väkisin loppuun.

Sain maaliskuuhun mennessä seminaarityön verran aineistoa käsiteltyä ja tekstiä raavittua kasaan (n. 25 sivua) . Sain professorilta aika tylyn tuomion seminaarityöstäni ja kuulemma se oli yksi ryhmän huonoimpia. Lannistuin palautteesta väliaikaisesti ja meinasin hetken jopa luovuttaa, mutta sitten päätin että vittu minähän palautan sen gradun kuukauden päästä meni se läpi tahi ei. Saamani palautteen avulla aloin käymään aineistoani läpi. Jouduin tekemään lisää kaavioita ja poistamaan noin puolet aikaansaamastani tekstistä. Muistan, että pääsiäislomaviikon aikana en poistunut kotoa muualle kuin kauppaan. Viikon aikana kasasin uudet kaaviot kokoon. Seuraavan kahden viikon aikana raavin päätelmiä aineistostani. Huhtikuun puolessa välissä minulla oli 60 sivua tekstiä kasassa. Ystäväni auttoivat minua suuresti käymällä työtäni läpi ja huomauttaen pahimmista virheistä englannissa.

Seminaarin jälkeen professorini mielestä työni ei voisi missään mielessä mennä graduna läpi, mutta painotin proffalle, että arvosanalla ei ole mitään väliä, kunhan se on hyväksyttävä. Niimpä työstettyäni tekelettä kuukauden verran professori näytti vihreää valoa ja huhtikuun lopussa palautin gradu-tutkielman ilman esitarkastusta tai mitään. Tosin olisin työn palauttanut todennäköisesti joka tapauksessa, sanoi proffa mitä sanoi, nimittäin niin pitkään kuin muodolliset seikat on kunnossa, olisi erittäin epätodennäköistä etteikö gradu menisi läpi. Ainakin halusin uskoa niin.

Palautettuani gradun fiilikseni oli jotenkin epäuskoinen. Tässäkö se oli? Kuusi vuotta opiskelua päättyi nyt tähän? En halunnut ajatella, että mitä seuraavaksi. Luultavasti yksi syy epätoivoiseen kevääseen olikin, että murehdin liikaa sitä, että mitäs teen yliopiston jäkeen. Kuitenkin ensimmäistä kertaa 18 vuoteen minulla ei olisikaan enää koulua käytävänä eikä mitään päämäärää saavutettavana.

Toukokuun lopussa sain gradun arvosanalausunnon. Non sine laude approbatur ("ei ilman kiitosta hyväksytään"). Ainoa arvosana, jolla voidaan arvioida graduja, mutta jota ei ole ylioppilaskirjoituksissa. Arvosana on B:n ja C:n välissä. Jos ajatellaan asteikko 1-7, seiskan ollessa paras, olisi arvosana kolmonen. Ei siis huonoin. Olen erittäin tyytyväinen tulokseen, ottaen huomioon, miten nopeasti graduni sain valmiiksi. Tiedän, että jos olisin vaikkapa kesän jaksanut työtä viimeistellä tai tehdä vertailun vuoksi toisen kyselyn, olisin varmasti saanut parikin arvosanaa korkeamman arvosanan. Järkyttävän huonon englannin sijaan suomeksi kirjoittaminen olisi ollut myös plussaa. Noh, miinuspuolten vastapainoksi sain positiivista palautetta osoittamalla "humanistisen alan opiskelijalle harvinaista tasoa tilastotieteellisten menetelmien ja matemaattisten analyysimetodien sekä ohjelmiston käytössä". Graduni jäi keskinkertaiseksi, mutta ainakin siinä olisi ollut potentiaalia enempääkin ellei minulla olisi ollut niin kiire sitä palauttamaan.  Tosiasia nyt vain on se, että ei sillä arvosanalla ole oikeasti merkitystä, jos ei aio tutkijaksi tai muutenkaan akateemiselle uralle. Tärkeintä on, että minulla on ne paperit. Valmistunut maisteriksi kuudessa vuodessa. Ylitin vuodella yleisen tavoiteajan, joka siis on viisi vuotta, mutta se selittyy saksan vaihdollani, joka oli täysin ylimääräinen opintojeni suhteen.

Tavoitteeni oli saada maisterin paperit ennen kuin täytän 25 vuotta. Olisin ne saanutkin, jos en olisi virallista valmistumistani jättänyt syksyyn. Joka tapauksessa sain kaikki opiskeluni päätökseen aikataulussa. Minulle on kuitenkin henkilökohtainen saavutus olla maisteri 25 vuotiaana. Eihän sillä elämän kannalta mitään merkitystä ole, mutta kai jokainen saa olla ylpeä mistä haluaa?

Graduuni käyttämää materiaalia. 

Oktoberreise 2014

Graduvuosi vei kaiken energian, joten blogin päivitteleminen sitten jäi.

Päätin näin erittäin jälkikäteen kirjoittaa vuoden 2014 reppureissun tunnelmia. Reissuun tosiaan lähdin Priscilan, saksan vaihtovuodenaikaisen brasilialaisen kämppikseni kanssa. Tapasimme uudelleen kahden vuoden tauon jälkeen Heathrowin lentokentällä Englannissa. Oli aivan mahtavaa nähdä Priscilaa jälleen ja erityisesti päästä jälleen reppureissailemaan uusissa maissa. Ekat viisi päivää vietimme Lontoossa ihmetellen. Lontoossa kierrettiin kaikki pakolliset nähtävyydet ja en tiedä, johtuiko kaupungista (vanhanaikainen, ahdas, liikaa ihmisiä - liian vähän englantilaisia) vai siitä, että Japanin vaihdosta oli niin lyhyt aika, mutta Lontoo ei ollut ollenkaan minun kaupunkini. Ihan hienoahan siellä oli käydä ja opettavaista käydä museoissa yms., mutta toivottavasti ei koskaan tarvitse muuttaa Lontooseen. 

Näkymä London Eye:sta

London Eye

Vahdinvaihto

Trafalgar Square

Big Ben

Lontoosta käsin teimme junalla päiväreissun Salisburyyn, koska sekä minä että Pri halusimme käydä Stonehengellä. Salisburyyn ihastuin todella, viehättävä pikkukaupunki! Stonehenget itessäänkin oli aika hieno näky. Meillä kävi hyvä tuuri siinä mielessä, että vaikka turisteja oli jonkun verran, kuiteski ei ollu täpötäyttä.

Harry Potter tuli tästä Salisburyn katedraalista mieleen.

Käytiin yksillä pubissa.

Lontoosta junailimme tiemme Yorkiin, jossa vietimme pari päivää. Tyypillinen turistikohde tämäkin. Ihastelimme mm. roomalaisia raunioita ja kapeita kujia. Majatalon valinta tosin ei osunu ihan nappiin. Majoituimme muuten aina monen hengen hostellihuoneissa, mutta Yorkissa aattelimme viettää kerranki aikaa oikeassa majatalossa. No, kyseisen paikan omistaja oli järkyttävän töykeä, kun halusimme jättää tavaramme odottamaan sisäänkirjautumisaikaa sillä aikaa kun itse kierrämme kaupungilla. Omistaja ei meinannu millään uskoa, että meillä oli varaus kyseiseen majataloon eikä viereiseen hostelliin. Kiva, ku ihmiset heti ulkonäön perusteella päättelee mihin on ja ei varaa. Noh, majatalo ei ollu ees mitään luksusluokkaa, mutta saimmepahan pari yötä olla rauhassa ja katsoa englantilaista tv:tä. 

York - roomalaisia raunioita

Yorkista suuntasimme Newcastleen, missä tapasimme Amyn kanssa. Amy oli myös Leipzigissa vaihto-opiskelemassa meidän samaan aikaan ja kävimme silloin myös yhdessä reilaamassa. Tällä kertaa otimme pari päivää ihan lepopäivinä ilman aikataulutusta. Kävimme rannalla ja otimme rennosti selkeässä mutta tuulisessa säässä. 

Newcastlesta jatkoimme matkaa pohjoiseen ja Englannin rajan yli Skotlannin pääkaupunkiin Edinburghiin. Valehtelematta voin sanoa, että tämän reissuin kohteista Edinburgh ja Skotlanti olivat ne paikat, jotka veivät minun sydämeni. Maisemat, historia, ihmiset, murre! Edinburghista teimme päiväreissun Loch Nessille. Pitihän se käydä itse tsekkaamassa näkyykö Loch Nessin hirviötä! Reissu ei menny ihan nappiin, ku bussi hajos kesken matkan. Onneks meidän päiväreissun vetäjä oli huippupersoona ja sai pidettyä mielialaa yllä turhasta odottelusta ja viivytyksistä huolimatta. Tässä muutamia kuvia, tulevaisuudessa tulee ehkäpä enemmänkin tarinoita Skotlannista. 

Edinburghin linna

Edinburghin linna

Kuvassa edelleen linna

Säät eivät aina suosineet...

 ...Ei silloinkaan kun osallistuimme Ghost Toursille eli kummituskierrokselle Edinburghin hautausmailla.

Tutustumassa Ylämaihin

Meidän bussi kohti Loch Nessiä

Loch Ness. Ei jälkeäkään hirviöstä.

Skotlannin jälkeen vuorossa oli Irlanti. Saimme sikahalvat lentoliput Edinburghista Dubliniin (jotain 15 puntaa?). Dublin muistutti monella tapaa Lontoota, vaikkakin pienempi ja vähemmän nähtävää. Dublinin kohokohta tais olla pubikierros, jolle osallistuimme. Hauskaa oli, mutta seuraavana päivänä ei sit niinkään. Raahauduimme viimeisillä voimillamme kasvitieteelliseen puutarhaan, ettei kaunis päivä ihan menisi hukkaan. Siellä huomasimme, että meidän ois pitänyt ottaa kurpitsat mukaan rekisteröitäviksi. Hitsi kun unohtui. Osallistuimme myös Dublinista järjestetylle bussimatkalle 

Glendalough-laaksoon. Pääkaupungit on aina jees, mutta valitettava tosiasia on, että viihdyn paljon paremmin pääkaupunkien ulkopuolella. Tälläkään kertaa en pettynyt. Glendalough-laakso luontoineen oli upeaa seutua kuten myös pieni Killkennyn kaupunki, jossa pysähdyttiin matkalla. 

Glendalough

 Minun ja Prin viimeinen yhteinen matkakohde oli Amsterdam. Oli outoa pitkästä aikaa olla maassa, jonka kieltä ei ymmärräkään. Vaikka sitä englannilla pärjää melkein missä vaan ainakin jotenkin, on se kuiteski eri asia ku ei ymmärrä, mitä ihmiset puhuu. Mutta en Amsterdamiin ihastunut ihan niin paljoa että kieltä alkaisin opiskelemaan (sitä paitsi kirjoitettua hollantia ymmärrän jopa kohtalaisesti). Amsterdamissa päänähtävyyksiin kuului kahvikauppa, seksimuseo ja kondoomikauppa. Ei vaisinkaan, ainoa missä noista käytiin sisällä oli Venustempelin seksimuseo, mikä oli kyllä ihan mielenkiintoinen ja teemaansa asiallisesti mutta myös huumorisesti suhtautuva. Amsterdamissa treffasin myös Yurikan kanssa. Opetin Tokiossa Yurikalle suomea, koska hän aikoi tulla Suomeen opiskelemaan, mutta sitten hän päätyikin Amsterdamiin. 

Amsterdamissa tiemme Priscilan kanssa erosivat. Pri jatkoi reissaamista Hollannissa, kun taas minä jatkoin matkaa Saksaan. Duisburgissa kävin  pari päviää Alisan luona, jonka kanssa opiskelin siis Leipzigissa ja vietimme aikaa myös Tokiossa. Kävimme yhdessä Düsseldorfissa, josta löytyi aito japanilainen karaokehuonemesta!!! Haluan Düsseldorfiin vain ja ainoastaan päästäkseni uudestaan karaokeen! Duisburgista sit matkustin junalla Berliiniin, jossa majoitun pari yötä Katjan kanssa, joka siis asui samassa asuntolassa Tokiossa. Berliinissä en oikeasti jaksanut enää nähtävyyksiä katsella, etenkin kun Berliinin nähtävyydet on tullut jo muutamaan kertaan nähtyä. Joten otimme rennosti ja nautin tilaisuudesta päästä käyttämään samanaikaisesti sekä saksaa että japania. 

Lokakuun reissu oli ikimuistoinen ja paljon uusia muistoja ja vanhoja tuttuja täynnä. Kirjoitan tätä nyt toukokuussa 2016 eli puolitoista vuotta reissun jälkeen. Olen iloinen, että vihdoin sain aikaiseksi kirjoittaa tähän blogiinkin reissusta, koska samalla tulin muistelleeksi reissun eriskummallisia sattumuksia. Pitäisi kait yrittää saada aikaiseksi kirjoittaa myös viimeisimmästä reissustani, nimittäin, valmistujaismatkastani Japaniin ja Etelä-Koreaan. 

Graduilun aloittelua

Lokakuun reissu meni hyvin ja kuvia ja tarinoita kertyi vaikka kuinka, mutta päivittelen ny viime aikojen tapahtumia ja kirjoitan myöhemmin tarkemmin reissunkulusta. Ihan jo siitäkin syystä, että olen viime viikot ollut aika kiireinen, joten en jaksa ny matkajuttuihin palata. 

Kolme viikkoa olen siis jo takaisin Helsingissä ollut ja nopeasti on taas (kuten aina) aika vierähtänyt. Suomeen palatessa oli kiva huomata, että opintotukilautakunta oli muistanut kirjeellä: tammikuussa ei tipu opintotukea, koska viime vuonna kertyneitä opintopisteitä 0. No, onneks kuitenki kyse oli vain siitä, että Japanissa suoritettujen kurssien hyväksiluku oli viivästynyt, joten laitoin selvityksen (vaikkakin myöhässä) ja asian pitäisi olla kunnossa. Ja siis sain tosiaan vaihdosta hyväksiluettua 55 opintopistettä. Valitettavasti tosin meidän japanin maikan kanssa oli hieman vaikeuksia noiden hyväksilukujen kanssa, joten siinä kävi sit niin, että kevätlukukaudella pitää takas japanin tunneille mennä. Onneks sentään sain kurssista puolet hyväksiluettua, ettei haittaa vaikak syksyn tunnit jää väliin. Ja onhan se hyvä japaniakin kerrata... etenki ku on taas viime aikoina matkakuume Japaniin noussu..

Heti seuraavana päivänä reissun jälkeen miulla oli sit aika fysioterapeutille selän takia, joka on jo kohta vuoden ajan ollut vähän väliä kipeä. Fysioterapeutti sit oli sitä mieltä, että kaikki lenkkeily ja juokseminen pitäis lopettaa nyt kokonaan vähäks aikaa ja teki miulle kuntosaliohjelman, jota miun pitäis ny pari kuukautta käydä tekemässä. Tarkoituksena ois siis vahvistaa lihaksia, jotka tukis sit miun selkää (joka on yliliikkuva, siis taipuu liikaa taakse, mikä johtuu lapsena harrastetusta telinevoimistelusta). Hieman harmittaa, että juosta ei saa, mutta se on hyvä, että on pakko käydä pari kertaa viikossa kuntosalilla, ku fysioterapeutti kontrolloilee käymistä. Joten tuleepahan liikuttua ainakin säännöllisesti. Ja ehkä se selkäkin alkaa tästä mennä parempaan päin. 

Lokakuun lopussa alkoi sit myös seminaari, jossa meitä maisterivaiheen japanisteja on ennätysmäärä (olikohan 15). Heti seuraavalla kerralla esittelin ryhmälle gradun aiheeni (josta tietysti seminaarityön teen). Olin jo keskustellut pariin otteeseen gradusta professorin kanssa, joten ei tarvinnut niin jännittää oman aiheen valitsemista. Tai no ainakaan proffan kommentteja. Muilta opiskelijoilta sain kyllä ihan käyttökelpoista palautetta, mutta esiin ei onneksi tullut mitään, mikä olisi kaatanu ideani. Graduani varten teen siis kyselytutkimuksen ydinvoimaan liittyen. Kyselytutkimuksen lomakkeesta olen tehnyt sekä japanilaisen että englanninkielisen version, ja olen sen muiden opiskelijoiden ja parin japanilaisen korjausehdotuksen jälkeen saanut sen vihdoin siihen kuntoon, että lähetin sen tänään proffalle tarkistettavaksi ja toivottavasti ensi viikolla saan kyselyn Japaniin lähetettyä (ihan sähköpostilla vaan). Ihan hyvässä tahdissa on tuo projekti tähän mennessä mennyt. Hitaasti, mutta varmasti. Nyt riippuu ihan siitä, miten paljon saan vastauksia, että tuleeko tutkimuksesta miten onnistunut.

Tarkoituksenani oli tosiaan ottaa tänä vuonna mahdollisimman vähän kursseja (mikä onkin aika hyvin onnistunut), jotta voin keskittyä graduun. Huvittavaa kyllä sosiaalinen elämäni on sit ollut viimeisen kolmen kuukauden aikana vilkkaampaa kuin luultavasti edellisen Helsingissä eletyn kolmen vuoden aikana yhteensä (huom. en siis ole koskaan ollut mitenkään yltiösosiaalinen).  Kavereiden kanssa ollaan porukalla nähty paljon (kerrankin kaikki on Suomessa eikä liitele jossain vaihdossa), ja sit yksikin kaveri Joensuusta tuli yllättäin muutamaks päiväks miun luo. Tätikin tuossa ilmoitti Helsingissä päin käyvänsä, joten ensi viikolla ois häntäkin tarkoitus nähdä. Sain myös kutsun Japanin suurlähetystöltä tapahtumaan, joka tarkoitettu Japanissa vaihdossa olleille ja ilmoitin sit sinnekin meneväni. Lisätään siihen viel kaksi kertaa viikossa fysioterapian kuntosalia ja graduun käytetty tuntimäärä alkaa näyttää uhkaavan pieneltä. 

Kaikesta huolimatta olen yllättävän vähän stressiä ottanut gradun takia (ainakaan vielä). Vaikka useammalta taholta olen kuullut, että huhtikuun loppu deadlinena on aika kova tavoite. Tällä hetkellä keskityn vain 2-3 päivänä viikossa graduun, toisina päivinä enemmän kuin toisina. Tiedän, etten ole vielä paljoa mitään saanut aikaiseksi, mutta uskottelen itselleni, että kunhan nyt teen hyvät pohjavalmistelut niin tammi-helmikuussa ei ole sit kuin analysoida vastaukset ja kirjoittaa se 60 sivua tekstiä. Katsotaan ollaanko sitä tammikuussa viel yhtä positiivisia... Mutta sitä ennen on onneksi kuitenki joulu ja jouluLOMA, jolloin voi sit kerätä voimia, eiks vaan? 

Jalat maassa?

Suomessa oltu nyt kaksi kuukautta. Odotusten vastaisesti paluushokkia ei juurikaan tullut. Toisin kuin Saksasta palatessani, tällä kertaa kotiuduin nopeasti takas suomalaiseen menoon. Joitain asioita jäin kyllä Japanista kaipaamaan, mutta voisko sanoa, että ensimmäisen kuukauden olin vain helpottunut, että olin takas Suomessa. En tiedä johtuiko se sit huonekaverista (kun ei omaa rauhaa saanut), yliopistosta tai muuten vaan Tokiosta, mutta jotenki kaikki oli ihan liian stressaavaa. Toisaalta, en sano, etteikö monet asiat stressais Suomessakin, mutta täällä sentään ei oo ylimääräisiä stressitekijöitä (kieli, ulkomaalaisuus, kohteliasuussäännöt). Ja kuitenkin välillä kaipaan kanjeja, karaokea ja konbineita...

Ensimmäisen kuukauden vietin aika pitkälti kotikonnuilla Joensuussa. Ja otin aika rennosti, mitä nyt sukuloimassa kävin ja kavereita näin aika paljon. Pitkästä aikaa luin kirjojakin. Ja telkkarin tuijottaminenkin on luksusta, kun itse ei ole sellaista viiteen vuoteen omistanu. Tokion hullunmyllyn ollessa liikaa mietin monesti, että mitäs jos muuttaisin takas Joensuuhun opiskelujen jälkeen. Tajusin kuitenki ny ku siellä olin, että osaan ehkä paremmin arvostaa tuttuja maisemia, kun en siellä kokoaikaisesti ole.

Elokuun lopussa junailin sitten itseni takaisin Helsinkiin uuteen Hoasin kämppään, jossa yksi uusista kämppiksistä tuli fuksiksi meidän laitokselle. Aika hauska sattuma. Oli myös kiva huomata, että kerrankin miulla EI ollut kiinalaista kämppistä (oon siis viidestä vuodesta neljä asunut kiinalaisen kämppiksen/huonekaverin kanssa). Ekaa kertaa siis molemmat kämppikset suomalaisia ja pitää kyllä sanoa, että ainakin siivousvuorojen noudattamisessa se näkyy.

Tosiaan JLPT:n tulokset tulivat myös ja sain kuin sainkin ykköstason läpi! Erittäin iloinen olen, että meni läpi, nii ei tarttee uudestaan enää mennä kokeeseen (ku en ois kuitenkaan enää jaksanu mennäkään). Pisteet ei ollu parhaat mahdolliset, mutta ei kyllä niin huonot kuin saadessani kakkostason läpi. (N2 siis oli 99/180, ku ny N1 118/180).

Syyskuussa sitten alkoi kuudes lukuvuoteni yliopistolla. Tosin valitsin tähän periodiin yhden ainoan kurssin, koska tämän vuoden projektina ois gradu, josta pitäis tulla tarpeeksi pisteitä, ettei tarvitse niin paljoa muita kursseja ottaa. Siksi opiskelun sijaan syyskuu menikin enimmäkseen kavereiden näkemiseen, kahvihuoneella istumiseen ja graduaikataulun tekoon. Meidän laitoksella ny tosi moni on graduvaiheessa, joten ainakin vertaistukea saa hyvin joka puolelta. Tosin monella tuntuu myös venyvän tuo prosessi, joten alusta alkaen päätin, että keväällä pitää gradun olla valmis, oli se sit miten huono tahansa. Olen jo aiheeni esittänyt proffalle ja tutkimusmenetelmäkin alkaa olla selvillä. Marraskuussa aloitan sit keräämään aineistoa ja tammi-helmikuussa ois tarkoitus saada kirjoittettua koko roska. Miusta deadline:t ovat tärkeitä, koska muuten sitä jättää kaiken vaan roikkumaan. Tosin olen nyt lokakuussa kolme viikkoa reissussa ja joulukuussa käyn viis päivää Berliinissä ja tietty joululoman Joensuussa, nii katotaan miten hyvin miun suunnitelma onnistuu ku on muutamia häiriötekijöitä välillä.

Viime viikolla sitten miun saksalainen kaveri Alisa (opiskeltiin yhdessä Leipzigissa japania ja hän oli myös puoli vuotta Tokiossa työharjoittelussa viime vuonna) tuli Helsinkiin vierailulle ja siinäkin meni sit vajaa viikko ku kierrettiin Helsingin nähtävyyksiä - joista osassa itsekin kävin ekaa kertaa - sekä Tallinnassa päiväristeilyllä. Hyvä juttu oli tietty se, että sain kerrattua aika hyvin saksaa siinä samalla.

Ja tosiaan olen vasta kaksi kuukautta takas ollu ja huomenna lähen uudestaan. Tosin tällä kertaa "vain" kolmen viikkon reppureissu ois tiedossa. Outoa lähteä kerrankin reissuun niin, ettei viel Suomeen oo ees ehtinyt kyllästymään. Tavallaan oon vahvasti sitä mieltä, että vaikka tulevaisuudessa jäisinkin Suomeen töihin on pakko joka vuos päästä jonnekin reissuun, koska muuten mie vaan turtuisin samoihin rutiineihin enkä osais nauttia elämästä. Joten käyn jo ehkäisevästi hieman uusissa maisemissa tuulettumassa, että jaksan paremmin gradun kirjoitusvaiheessa. Huomenna näen siis ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen Priscilan, miun Leipzigin aikaisen brasilialaisen kämppiksen, kanssa!! London is calling!

Ilmassa

Niin pitkään kuin olet ilmassa ja matka on kesken, et ole lähtenyt lopullisesti mistään etkä saapunut mihinkään, ja kaikki on vielä mahdollista. Miksi miettiä tulevaa, kun voi olla, ettet koskaan pääse perillekään? Miksi haikailla mennyttä, kun et ole vielä edes jatkanut seuraavaan? Miksi pysähtyä paikoilleen, kun matkalla olisit vapaa?  Miksi pitää laskeutua ja jäädä kiinni muiden kanssa samoihin kahleisiin? 

鳥のように自由に空を飛びたい。

Vikat päivät Japanissa

Jäi sit se vika päivitys Japanissa kirjoittamatta. Mutta ei se mitään, kertaillaan. 

Heinäkuu meni aika pitkälti kouluhommien ja kokeiden parissa, mutta kerkesin mie muutakin. Kävin esim. Katjan, Mihon ja Chisaton kanssa kultakala-näyttelyssä, josta alla oleva kuva on otettu. Oikeasti siis näyttely, jossa taidetta tehdään kultakala-akvaarioista. 

Samalla viikolla kävin sitten Shihon ja kiinalaisen ex-kämppikseni Wenin kanssa tosiaan Ghibli museossa, joka oli yllättävän pieni, mutta sai sieltä ainakin siskonlapsille hyvin tuliaisia ostettua.

Samaisena viikonloppuna kävin myös yksikseni tsekkaamassa yhen ilotuliksen. Sinä iltana satoi kauheasti, joten en jaksanut ees loppuun asti katsoa. Japanissa ne ilotulitukset siis tosiaan kestää jonkun tunnin. Ja ku tarkoitus oli vaan käydä vähän kattomassa minkälainen tunnelma on, ku ensi viikolle oltiin sovittu jo porukalla ilotulitukseen meno. Tässä kuitenkin pari hienoa otosta sateenvarjomerestä.

Tosiaan siis vikat viikot oli enemmän tai vähemmän kouluhommia täynnä. Toisaalta ei miulla missään välissä niiden kanssa hirveätä paniikkia ollut. Tälläinen kasa papereita oli sit nyt kevään aikana kertynyt... + pari kurssikirjaa.

Karaokessa tuli tietysti myös käytyä ahkeraan, koska pitihän sitä varastoon laulaa. Kuva karaoken ikkunasta Takadanobaballe. Ja taas satoi.

Varsinainen lukukausi Wasedassa loppui perjantaina 25.7., jonka iltana oli sitten lähtöjuhla kotiinpalaaville vaihtareille. Ilmainen ruoka oli plussaa ja ohjelma oli ihan ok, mutta tuttuja vaihtareita ja opettajia oli aika vähänlaisesti, joten ei ny mitenkään erikoisena tapahtumana jääny mieleen, vaikka siellä vihdoin tajuskin, että tässä tää vuos nyt oli.

Lauantaina mentiin sit isommalla porukalla seuraamaan Tokion isointa ilotulitusta. Tosin isossa porukassa oli se ongelma, että jouduttiin sit koko ajan odottamaan jotakuta, ja odottaminen yli + 30 asteen helteillä ei oo mitenkään kivaa. Voisko sanoa, että miulla alkoi mennä nopeasti hermot. Etenki ku vihdoin päästiin ilotulituspaikan lähelle (Asakusassa), nii porukkaa alkoi olla joka paikassa ihan sikana...  istumapaikan etsimisessä meni sit oma aikansa, mutta lopulta löydettiin suht. hyvä paikka, mistä näki ainakin suurimman osan ilotulituksista. Illan onnistunein otokseni alla.

Sunnuntaina sitten vietimme porukalla miun synttäreitä/läksiäisiä. Ohjelmassa oli jäätelökahvittelua, ravintola 30. kerroksessa Sky Tree+ Tokion yönäkymällä sekä biljardin pelaamista. Karaokea tietenkään unohtamatta! Tadashi osti miulle vielä syntymäpäiväkakun, joka sit syötiin Miran, Katjan ja Ninnin kaa karaokessa ja alkomaholiset juomatkin meillä oli omasta takaa, joten saatiin ihan kiva karaokeyö aikaiseksi (vaikka oikeestihan karaokessa ei sais omia ruokia tai juomia olla). Muut alkoivat nuokkua siinä kolmen aikaan, mutta me Ninnin kanssa vedettiin täysillä viiteen asti. Viimeinen yhteinen karaokekerta oli kyllä oikeesti haikeaa. Siinä samalla sit tajus oikeesti, että seuraavaan kertaan Japanissa/karaokessa/tiettyjen ihmisten näkemiseen voi oikeasti mennä aikaa... Haikeudestaan huolimatta synttäripäivä oli ehkä onnistunein ikinä. Puol kuuden aikaan aamulla myös Nishi-Wasedan kadut olivat ihanan rauhallisia... 

Viimeisenä maanantaina olikin sit pakollisten loppujen byrokratioiden hoito: opiskelijakortin palautus, takuuvuokran haku, pankkitilin sulkeminen. Illalla näin vielä illallisen merkeissä Naokon ja Natsumin kanssa, joiden kanssa syksyllä lounastin viikoittain yliopistolla, mutta ny keväällä en ole nähny ollenkaan ku Natsumi jo töissä ja Naoko hakee töitä. 

Tiistaina saatoin Katjan laukkuinensa Asakusaan. Kierreltiin vielä Sensoji-temppelillä asti. Illalla jouduin myös Miralle hyvästit heittämään asuntolalla, kun hän aamulla sitten aikaisin lähti lentokentälle.

Keskiviikko olikin sit miun vika kokonainen päivä Japanissa. Loppusiivous. Kävin vikan kerran moikkaamassa Shihoa ja sit vain kiertelin Uenossa. Iltapäivällä olikin sit aika lähteä asuntolalta ja raahautua kamojen kanssa Naritan lentokentällä odottavaan hotelliin.

Vikoilla viikoilla onnistuin hankkimaan niin paljon tuliaisia, että mie loppujen lopuksi ostin pienen matkalaukun lisää, jotta sain kaiken Suomeen. Tein tosin ennen kotiinpalua niin kovaa karsintaa tavaroissa, ettei miulla ollu periaatteessa ku muutama kilo enemmän tavaraa, kuin Japaniin tullessa. Olin tietty jo kavereiden mukana muutaman kilon saanut Suomeen, muta miulla ei onneks ollu samaa ongelmaa kuin monella muulla vaihtarilla, jotka joutui tavaraa laittamaan tavaraa laatikoittain laivapostilla tulemaan. Oli siinä siltikin kiva junasta junaan vaihtaminen ku oli iso-ja pienimatkalaukku sekä rinkka matkalaukku. 

Viimeisen yön vietin tosiaan Naritassa hotellissa, mikä oli sinänsä ärsyttävää, koska ei enää oikein ollut sitä fiilistä, että on viel Japanissa, ku ympärillä vaan ulkomaalaisia pyöri.

Torstaiaamuna sitten lähtöselvityksestä selvittyäni se sitten oikeasti iski tajuntaan. Rehellisesti sanottuna lentolipun saatuani rupes itkettämään: Ai, nytkö sitä pitäis lähteä?

Se, etten saanu suoraa lentoa Helsinkiin ärsytti, mutta se oli siistiä, että sain luokan +luokassa, eli jalkatilaa oli kiitettävästi!

Ja tässä sitä liidetään sit Helsingin ohi.

Vuosi Japanissa oli mielenkiintoinen kokemus. Tavallaan tuntuu, että oon vaan valittanut Japanista, mutta on siellä ne omat hyvät puolensakin. Ja mitä pitempään oon poissa sieltä, sitä enemmän tekee mieli takas. Koska ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen.