I'll never be perfect, but at least now I'm brave...

Prosemma meni hirveästä jännityksestä huolimatta (tai sen ansiosta) hyvin.  Postinlajittelu-urakka on myös jo tältä pääsiäiseltä ohi ja luultavasti myös loppuelämältä, ellen sitten vaihdon jälkeen jouluks taas postia mee lajittelemaan. Nyt ois aika sit saaha muut kouluhommat purkkiin ennen kesätöitä.  Sitä ennen  kirjoittelen tänne vielä hieman miun viime päivien hajatelmia.

Alicia Keys - Brand new me 

 "It's been a while, I'm not who I was before. 

You look surprised, your words don't burn me anymore. 

Been meaning to tell you, but I guess it's clear to see.

Don't be mad, it's just the brand new kind of me. 

Can't be bad, I found a brand new kind of free.

*** 

Hey, if you were a friend, you'd want to get to know me again. 

If you were worth a while. 

You'd be happy to see me smile. 

I'm not expecting sorry, 

I'm too busy finding myself. 

I don't need your opinion. 

I'm not waiting for your ok. 

I'll never be perfect, but at least now I'm brave. 

Now, my heart is open.  

And I can finally breathe. 

Don't be mad, it's just a brand new time for me. "

Sattumoisin juuri tänään kuulin radiosta tämän kappaleen, ja vaikka laulu itessään taitaa kertoa erosta nii itelle noilla sanoilla on hieman erilainen merkitys. Viimeksi Joensuussa käydessäni sain kaverilta valokuvia meidän yhteisiltä yläaste- ja lukioajoilta. Siellä oli joukossa muutamia videoita.  Kattelin niitä tässä toissapäivänä ja järkytyksekseni tajusin, että minulla oli vaikeuksia tunnistaa itteäni niiltä videoilta. Enkä ny tarkoita sitä, miltä näytän (vaikka sekin on paljon muuttunut ku Saksan jälkeen hiuksista lähteny puol metriä, valehtelematta).  Videot ja kuvat joita katoin oli vuosilta 2005 ja 2006 eli olen ollut sillo 15-16 v. Olen tietty aikustunut siitä paljon (vaikka en pidä itseäni edelleenkään ’aikuisena’).  Mutta jotenkin se, miten videoilla puhuin, tuntuu nyt niin vieraalta. Muistan vielä jonkin verran millainen ajatusmaailmani silloin on ollut ja se on niin outoa, että oikeasti, jos minä-nyt keskustelisi minä-16-vuotiaan kanssa, me emme luultavasti tultaisi toimeen…  

16-vuotiaana olin vielä tosi epävarma ja mietin hirveästi muiden mielipiteitä. Luin hulluna kouluun, koska ajattelin, että haluan olla hyvä edes jossain (huono itsetunto, much?).  Olin sitä mieltä, että en koskaan juo alkoholia. Haaveilin siitä, että jätän Joensuun ja kaiken taakseni – enkä koskaan palaa takaisin. Vaikka minulla oli (ja on vieläkin) muutama hyvä ystävä, olin silti myös yksinäinen koko lukion ajan.  Kaverini alkoivat seurustella ja minusta alkoi tuntua, että jään yhä enemmän joukon ulkopuolelle. Minua ei kiinnostanut seurustelu, vaatteet, meikit tahi juhliminen.  Joten arvata saattaa, että minulla oli hyvin ulkopuolinen olo, enkä koskaan täysin viihtynyt lukiossa. (Yläasteesta pidin vielä vähemmän, mutta pistetään se vielä murrosiän piikkiin.) Ainoa, mitä minulle jäi oli opiskelu. Kirjoitinkin meidän valmistumisvuonna lukion parhaat paperit (5 L:ää!).  Ja olin iloinen.  Ja vielä iloisempi olin ku pääsin Helsingin yliopistoon opiskelemaan, koska pystyin oikeasti jättämään kaiken taakseni ja aloittamaan lähes puhtaalta pöydältä. Kuvittelin, että yliopistossa uskaltaisin olla oma itteni enkä pelkäis muiden mielipiteitä.  Mutta ei se ihan niin mennyt. Vaikka paikka vaihtuu, mie pysyn ihan samanlaisena hiirulaisena kuin aina ennenkin.  Tai siltä minusta tuntui ekana vuonna Helsingissä. 

Mutta ny kun oon kattonu vanhoja kuvia ja videoita, huomasin, että jossain välissä tässä viime vuosina oon muuttunut hirveesti. En enää mieti mitä muut miusta ajattelee.  Hiihtelen ihan surutta meikittä kotihousut jalassa kaupoissa ja miksei yliopistollakin (ennenkään en meikannut, mutta paine oli kyll kova).  Vaikka miulla on edelleenkin ne muutamat hyvät ystävät ja pari uutta, silti tuntuu, että oon välillä hieman ulkona kaikesta. Mutta en tunne itteäni enää yksinäiseksi.  Vaikka vietän enemmän aikaa yksin kuin koskaan ennen. Pidän kuitenkin skypen ja facebookin välillä yhteyttä niin moniin ihmisiin, että tavallaan miun kaveripiiri on paljon laajempi ku mitä pelkän sosiaalisen elämän perusteella voisi olettaa. Ja monella tapaa Saksan ansiosta sekin.  Saksassa sain oikeasti aloittaa puhtaalta pöydältä. Ja tajusin, että voin saada kavereita olemalla oma itteni. Eikä miun tarttee yrittää olla mitään muuta ku oon. Eikä elää niin kuin ihmiset odottaa. Alicia Keysin sanoin "I'll never be perfect, but at least now I'm brave. " 

Joten koska kerrankin oon sellaisella fiiliksellä, nostetaan pari asiaa esiin, joista aiemmin en oo viittiny sanoa mitään. Ensinnäkin olen niin kyllästynyt siihen, ku ihmiset (yleensä sukulaiset)  kyselevät, että onkos sitä poikaystävää. Öö, ei?  En oo tavannut vielä ketään, jonka kanssa voisin ees kuvitella seurustelevani ja toisekseen, miksi ihmeessä kaikki automaattisesti odottaa, että se ois poikaystävä?? Jos joskus tapaan henkilön, jonka kanssa kemiat sopivat yhteen, miulle on ihan sama kumpaa sukupuolta tai sen puoleen mitä kansallisuutta hän edustaa. Joten pliis ihmiset, lakatkaa kyselemästä. Kaikki eivät haaveile perheestä ja omakotitalosta.  Ja perheestä puheen ollen: onko mitään niin ärsyttävää, ku hoenta ”kyllä sinäkin sit joskus”. Joo, voi olla mahdollista, että löydän joskus itseni siitä kauhuskenaariosta lasten, aviomiehen ja asuntolainan kanssa. Mutta ainakin vielä toivon, että näin ei tule koskaan tapahtumaan. Mutta voihan aikojen saatossa mieli muuttua. 16-vuotiaana sanoin, etten koskaan juo alkoholia, ja no, pitikö sekään paikkaansa?  Mutta en siltikään pidä siitä, miten ihmiset tuovat esiin omia odotuksiaan minun elämäni suhteen.  Kysyjät aina myös muistavat mainita, miten he eivät yritä ”painostaa” tai mitään, mutta jo pelkkä fakta, että asia nostetaan esiin on jo tarpeeksi painostavaa itsessään. Anteeksi, kun uskon voivani elää onnellisesti ilman, että täytän yhteiskunnan vaatimuksia aviomiehestä ja 1,7 lapsesta. Rehellisesti sanottuna olen kaikesta stressistä huolimatta ollut viimeiset kolme kuukautta ehkä onnellisin pitkään aikaan. Koulun ja työn lomassa suunnittelen ja unelmoin vuodesta Japanissa ja toisaalta sen jälkeisestä ajasta.  En tiedä yhtään mitä opiskelujen jälkeinen tulevaisuus tuo tullessaan.  Haluan kuitenkin nähdä minne tämä elämä minua johdattaa. Enkä halua pysähtyä, en ainakaan vielä. Koska mitään vaihtoehtoa ei ole suljettu pois, on kaikki vielä mahdollista. Joten eikö olisi parempi unohtaa se, miten ihmisten "kuuluisi" elää elämäänsä ja antaa jokaiselle vapaus itse valita, koska muuten tulee elämästä aika mahdotonta… 

Prosemmastressia ja budjetointia

Huomenna alkaa meidän kaksipäiväinen prosemmaesitelmöinti- ja opponointirutistus, joten nyt onkin paras hetki päivittää blogia (eikä esimerkiksi yrittää harjoitella kyseistä esitelmää). Oon nyt kaksi viikkoa ahkerasti tehnyt kaikkea MUUTA kuin kyseistä proseminaariesitelmää miettinyt. Japanin kevään kanjiläksyt tehty. Siivottu. Pyykätty. Tenttikirjat kerran läpiluettu. Vaihtoblogeja luettu. Wasedan yliopiston kurssitarjontaan tutustuttu. One Piecea katsottu. Elikäs oon saanu sekä aikaiseksi asioita, mutta toisaalta myös vältellyt aika hyvin asioiden aikaansaamista...  Vaikka proseminaariesitelmä on vain sitä, että mie esittelen pääpiirteissään oman kandidaatintutkielmani, jännittää se minnuu kuitenkin sen verran, että en oo ny pariin yöhön saanu kunnolla nukuttua. Ensinnäkään mie en oo mitenkään hyvä esitelmöimään. JA toisekseen lisäjännitystä tulee siitä, että illat oon sit postilla töissä. Ja kolmanneks, käyn varmaan siellä Lintsillä sovittaa vaatteita ja valokuvauksessa lähes heti miun oman esitelmän jälkeen. Eli oon silleen tosi energisenä varmasti niissä valokuvissa usean unettoman yön ja stressipäivän jälkeen. Mutta ei voi mitään, ei kai ne ny sen kuvan perusteellakaan ilmoita, että joo ei ny oteta sinnuu tänne töihin ku on noin mustat silmänalusetki.....

     

Mie haluun vaan selvitä nyt maanantaista ja tiistaista (the Days from Hell!), jotta lähtis nää isoimmat (tämänhetkiset) stressinaiheet pois. Sitten vois yrittää alkaa stressata kiireistä huhtikuuta. Jonne kuitenkin mahtuu enemmän myös positiivisia juttuja, kuten 2.4. lähden saksalaisen kaverin kaa päiväseltään käymään Tallinnassa, jonne en vielä oo koskaan ehtinyt. Ja sitten 13.4. on maailmanpolitiikan tentti (yksi tenttikirjoista oli tosi mielenkiintoinen, "The Security Dilemma"), jonka jälkeen pääsisin kauan odotetulle Italian matkalle Rossin luo! Sit saan vihdoin myös blogiinkin kauan kaivattuja matkakuvia ja kertomuksia. Ny kirjoittelen ihan liikaa arkipäiväisiä juttuja tänne (ku ei muutakaan elämää tällä hetkellä oo).

Ja kuten heti alkuun mainitsin, olen vältellyt asioiden tekemistä tekemällä jotain muuta. Ja no yksi asia, mitä ny tällä viikolla oon tehny on alustavat budjettilaskelmat vaihtoa varten. Ja painoittaisin alustavat, koska ensinnäkään en ihan tarkalleen Tokion hintatasoa tiedä ja toisekseen valuuttakurssien vaihtelutkin voivat vaikuttaa suurestikin siihen, miten paljon rahaa minulla loppujen lopuksi Japanissa sitten käytössä on. Eli arvioin ensin paljon minulla on euroja käytettävissä ja paljon about vuokraan yms, kuluu Japanissa. Ja vaihtoaikahan olisi sit 11 kuukautta eli syyskuusta heinäkuuhun. Määrät ovat suunnilleen...

KÄYTETTÄVISSÄ

Opintotuki  5200 e

Säästöt 2000 e + 3000 e (kesätöistä!)  = 5000 e
Veronpalautukset (joulukuussa) 300 e
HY:n vaihtoapuraha 2500
Yhteensä:  13 000 e            

Eli minulla olisi 13 000 euroa käytettävissä. Ja no koko Saksan vaihto Interrailauksineen päivineen teki vajaa 9000 euroa (oon siis pitänyt kirjaa menoistani vuodesta 2005 lähtien, joten kyllä, tiedän paljon vaihto on tehnyt yhteensä), joten minullahan on hyvin rahaa Japania varten??? Tai sit ei.... huoneesta riippuen vuokraa voin joutua maksamaan 46 000 -65 000 yeniä ja kurssista riippuen se voi tarkoittaa jotain 400-700 euron väliltä... Meinasin kuitenkin yrittää halvimpaan mahdollisimpaan huoneeseen, joten oletuksena ois että vuokra a joutusin maksamaan max 500 euroa. Katsotaan sit, mitä karu totuus tulee olemaan.

KULUT
Vuokra 500 e/kk = 5500 e
Varasto 800 e   (Kamat Helsingissä saatava jonnekin varastoitua...)

Lennot 1200 e  
= > 7500 euroa.

Eli yli puolet käytettävissä olevista varoista on mennyt siihen. Elämiseen, opiskeluun, matkailuun ja muuhun olisi sitten käytettävissä 5500 e / 11 kk =>  500 euroa/ kk. Uskon (ja toivon), että määrä on riittävä elämiseen ja olemiseen. Mutta veikkaan, että sillä ei vielä hirveesti matkailua harrasteta (joka Japanissa on vielä kuulemma erittäin kallista muutenkin). Joten varaudun nyt siihen, että jos en saa Wasedan yliopiston tai MEXTin stipendiä, joudun opintolainaa ainakin sen 3000 euroa nostamaan. Jolloin miun budjetin kokonaissummaksi tulee: 16 000 euroa! Lähes tuplasti siis se, mitä miulla vuoden aikana Saksassa meni. Ja veikkaan, että todennäköisemmin miun arvio kuluista on ala- kuin yläkanttiin. Mutta tarpeen vaatiessa lainaa voin nostaa tuplasti enemmänkin. Mutta tietty toivon, että en joutuisi siihen ollenkaan turvautumaan, mutta jos ei mitään stipendejä kuulu, on se hyvin todennäköistä. En kuitenkaan haluis Tokioon lähteä pelkästään pihistelemään (vaikka penninvenyttämistä muuten tykkäänkin harrastaa). Ai nii, jos joku ihmettelee miksi mie tänne jo jotain rahalaskelmia teen: miusta se on hauskaa! Ja voinpahan sit vaihdon jälkeen tulla ihmettelemään, että miten paljon miun ennakkolaskelmat on mennyt metsään.

Joo, nyt on kai pakko sit yrittää viel harjoitella miun esitelmää... palailen asiaan jos/ kun selviän ensi viikosta.

Kesäksi töitä!

Jee, enää ei tarttee murehtia kesätöitä. Viime viikolta Lintsiltä ilmoittivat, että pääsen varasijalta lipunmyyjäksi. Ja no mietiskelin kyll pitkään, että jaksankohan mie lintsin pitkiä päiviä yms., mutta lopulta päädyin siihen, että oishan se siistii olla yks kesä lintsillä! Vaikka miinuspuolina onkin matala palkka ja pitkät työpäivät, nii onhan siinä monia plussiakin, mitä esim. hautuumaalla tai postilla ei oo. Nimittäin asiakaspalvelukokemus ja varmasti erilaiset päivät, ku joka päivä kohtaa erilaisia ihmisiä. Lintsin työporukoista oon kuullut myös pelkkää hyvää, joten oishan se kiva jos töistä löytäis kavereita, ku ny ensimmäistä kertaa koko kesän vietän Helsingissä. Nii no Lintsin plussana on myös se, että jos ne päivät oikeesti on sesonkiaikaan jotain 11-12 h, nii siellä on sit oltava vapaitakin sen mukaisesti (ku työaika ei saa kuiteskaan ylittää 80h/2 viikkoa). Joten ihan mielenkiinnolla kyll odotan kesäää. Lintsin kiireissä myös ajatukset pysyy varmasti hyvin poissa Japanista!

Tosin Lintsikesä tarkoittaa myös sitä, että seuraavat kaksi kuukautta on aika työntäyteisiä, ku yritän yhdistää  Itellan, koulun ja Lintsin. Tosiaan siis pääsin taas Itellalle postia lajittelemaan viikoks ennen pääsiäistä. Jee, saan sieltä kivasti sit matkarahat Italiaan nii ei tarttee säästötiliin koskea! Sopivasti tosin postin työt on samaan aikaan proseminaariesitelmien (eli esitellään 15-20 minuuttia omia tutkielmiamme ja sit joku toinen opponoi eli antaa palautetta, minkä jälkeen saa muilta - eli professorilta - palautetta) kanssa. Eli maanantaina miulla ois yliopistoilua 11-17.40 (ja jossain välissä Lintsille sovittaa työvaatteita) ja sit postille 18.30-22.30. Tiistaina sama, mutta aamu alkais jo 10.00. Ja miun oma esitelmä ois sit 10.40. Eipähän kerkee edellisenä päivänä hirveesti stressaa ku on päivä niin täys ja toisaalta, koska päivä jatkuu sinne puol yhteentoista, nii ei voi myöskään omaa esitystään pitkäks aikaa jäädä vatvomaan. Enää puoltoista viikkoa nii nuokin päivät ois ohi!!

Huhtikuussa ei tosin hirveesti helpota, ku Lintsin koulutuspäiviä sattui kolme viikonlopuille ja kaksi arki-illoille. Niiden lisäksi (toivottavasti) vika maailmanpolitiikan tentti., Italian reissu (tosi hyvä tuuri, ettei koulutukset osuneet reissun kaa samaan aikaan), japanin kielioppikoe, Korean historian koe ja luultavastikin myös ekat työpäivät Lintsillä pitävät huolen siitä, että minulla varmasti ei tekeminen lopu kesken... Mutta toukokuussa toivottavasti ei enää ois ku vikat japanin kokeet (kanjit ja puolentunnin puhekoe), pikavisiitti Joensuuhun ja sit Lintsiä, mikä tietty jatkuu elokuun loppupuolelle asti. Ootan vaan innolla sitä hetkee ku ei tarttee enää opiskella!!! Tai siis tietty aion kesälläkin japania kerrata ja opiskella, mutta siis ei oo enää mitään kokeita tai esseitä kirjoitettavana! Tää on siis eka yliopistokesä ku pääsin kesätöihin, eli tähän mennessä oon aina viettänyt kesätkin kirjojen parissa ja opintotukia nostellen, joten kolme kuukautta ilman mitään kursseja tai tenttejä kuulostaa aika luksukselta! Katotaan oonko sit eri mieltä, kohan jonkun Lintsin 55 h/työviikon jälkeen tuun tänne kirjoittelemaan..

Kaiken muun stressailun lisäksi miulta poistettiin eilen oikealta puolelta molemmat viisaudenhampaat. Oon siis tässä yrittänyt kouluhommia edistää kipulääkityksen alaisena. Tosin vaikka ny lähti kaks nii eivät satu kyll yhtään niin paljoa ku viimeks. Ny molemmat lähti vetämällä, mutta viimeks ku miulta poistettiin yksi niin se oli ensinnäkin tulehtunut ja jouduttiin toisekseen leikkaamaan. Ja se kipuili sit seuraavan kuukauden. Toivottavasti tällä kertaa parantuis nopeemmin...