Hyvä paha gradu

Graduprosessi oli rankka ja ajattelin nyt jälkikäteen hieman kertoilla siitä, vaikka en reaaliaikaisesti jaksanukaan. Kirjoitin gradusta viimeksi marraskuussa 2014. Olin tosiaan päättänyt tehdä gradun nopealla aikataululla, seminaarin aikana eli alle vuodessa. Joillain muilla aloilla tämä on varmaan ihan normaalikäytäntö, mutta meidän laitoksen aineissa on tavallista, että ihmisillä gradut venyvät useammankin vuoden. Itsehän keksin siis ottaa japanilaisten ydinvoimaan liittyvät asenteet graduni aiheeksi syyskuussa 2014 ja palautin graduni tarkistettavaksi huhtikuun lopussa 2015. Graduni valmistui siis ajatuksesta palautukseen kahdeksan kuukauden aikana, joista yhden vietin reppureissaten. Väliin mahtui myös joulukuussa vajaa viikko Berliinissä (minun, Miran, Ninnin ja Katjan uudelleennäkeminen Katjan luona) sekä parin viikon joululoma Joensuussa. Joten se, että oikeasti sain gradun aikataulun mukaisesti palautettua oli kyllä aikamoinen ihme, joka vaati verta, hikeä ja kyyneliä. Etenkin kahta jälkimmäistä. 

Kuten aikaisemmin kirjoitin, tein gradu-tutkielmaa varten kyselytutkimuksen japanilaisille opiskelijoille vaihto-yliopistostani. Kaikki ei mennyt ihan putkeen, mutta sain silti jouluun mennessä vajaa pari sataa vastausta. Sellainen rento tekemisen meininki säilyi siis jouluun asti, mutta joulun jälkeen olikin sit aika aloittaa kerätyn aineiston analysointi ja varsinainen kirjoittaminen. Siitä se alamäki sitten alkoi. 

Päädyin aineiston analysointiin käyttämään tilasto-ohjelmaa, jota en ollut koskaan aiemmin käyttänyt, joten jouduin opettelemaan ohjelman käytön samalla kun kävin aineistoani läpi. Tilastojen läpi käyminen oli oikeastaan hauskaa ja tykkäsin pyöritellä lukuja, mutta niiden analysointi olikin sitten se vaikeampi osuus. Huomasin myös analysoidessani, että valmistelemani kysely oli joiltain osin puutteellinen ja toisaalta liian laaja. Jälkikäteen minulle jäi fiilis, että nyt tietäisin, miten tehdä toimiva kysely.

Syksyn aikana työskentelin aika leppoisaan tahtiin gradua varten, mutta tammi-huhtikuussa en sitten oikein mitään muuta edes ajatellutkaan. Unikin alkoi jäädä vähiin. Ei siis ihmekään, että 2014 alkupuoli oli epätoivon ja hermoromahdusten täyttämää. Jos nyt oikein muistan, niin gradu taisi olla ainoa asia, mistä puhuin ja valitin, ja siitä saivat kärsiä erityisesti kaverit, joille purin epätoivoani aina nähdessämme. Kämppiksen kanssa tuli myös parit kännit vedettyä ihan vain jotta sais muuta ajateltavaa. En ole varmaan koskaan keskittynyt yhteen asiaan niin tiiviisti kuin gradukevään aikana. Olenkin kiitollinen kaikille, jotka tsemppasivat minua, oli se sitten facebookin välityksellä tai kasvokkain ohimennen kahvihuoneella. Meinasin monessa vaiheessa luovuttaa, mutta koska olin jo niin monen henkilön kanssa graduani puinut, aioin viedä projektin sit väkisin loppuun.

Sain maaliskuuhun mennessä seminaarityön verran aineistoa käsiteltyä ja tekstiä raavittua kasaan (n. 25 sivua) . Sain professorilta aika tylyn tuomion seminaarityöstäni ja kuulemma se oli yksi ryhmän huonoimpia. Lannistuin palautteesta väliaikaisesti ja meinasin hetken jopa luovuttaa, mutta sitten päätin että vittu minähän palautan sen gradun kuukauden päästä meni se läpi tahi ei. Saamani palautteen avulla aloin käymään aineistoani läpi. Jouduin tekemään lisää kaavioita ja poistamaan noin puolet aikaansaamastani tekstistä. Muistan, että pääsiäislomaviikon aikana en poistunut kotoa muualle kuin kauppaan. Viikon aikana kasasin uudet kaaviot kokoon. Seuraavan kahden viikon aikana raavin päätelmiä aineistostani. Huhtikuun puolessa välissä minulla oli 60 sivua tekstiä kasassa. Ystäväni auttoivat minua suuresti käymällä työtäni läpi ja huomauttaen pahimmista virheistä englannissa.

Seminaarin jälkeen professorini mielestä työni ei voisi missään mielessä mennä graduna läpi, mutta painotin proffalle, että arvosanalla ei ole mitään väliä, kunhan se on hyväksyttävä. Niimpä työstettyäni tekelettä kuukauden verran professori näytti vihreää valoa ja huhtikuun lopussa palautin gradu-tutkielman ilman esitarkastusta tai mitään. Tosin olisin työn palauttanut todennäköisesti joka tapauksessa, sanoi proffa mitä sanoi, nimittäin niin pitkään kuin muodolliset seikat on kunnossa, olisi erittäin epätodennäköistä etteikö gradu menisi läpi. Ainakin halusin uskoa niin.

Palautettuani gradun fiilikseni oli jotenkin epäuskoinen. Tässäkö se oli? Kuusi vuotta opiskelua päättyi nyt tähän? En halunnut ajatella, että mitä seuraavaksi. Luultavasti yksi syy epätoivoiseen kevääseen olikin, että murehdin liikaa sitä, että mitäs teen yliopiston jäkeen. Kuitenkin ensimmäistä kertaa 18 vuoteen minulla ei olisikaan enää koulua käytävänä eikä mitään päämäärää saavutettavana.

Toukokuun lopussa sain gradun arvosanalausunnon. Non sine laude approbatur ("ei ilman kiitosta hyväksytään"). Ainoa arvosana, jolla voidaan arvioida graduja, mutta jota ei ole ylioppilaskirjoituksissa. Arvosana on B:n ja C:n välissä. Jos ajatellaan asteikko 1-7, seiskan ollessa paras, olisi arvosana kolmonen. Ei siis huonoin. Olen erittäin tyytyväinen tulokseen, ottaen huomioon, miten nopeasti graduni sain valmiiksi. Tiedän, että jos olisin vaikkapa kesän jaksanut työtä viimeistellä tai tehdä vertailun vuoksi toisen kyselyn, olisin varmasti saanut parikin arvosanaa korkeamman arvosanan. Järkyttävän huonon englannin sijaan suomeksi kirjoittaminen olisi ollut myös plussaa. Noh, miinuspuolten vastapainoksi sain positiivista palautetta osoittamalla "humanistisen alan opiskelijalle harvinaista tasoa tilastotieteellisten menetelmien ja matemaattisten analyysimetodien sekä ohjelmiston käytössä". Graduni jäi keskinkertaiseksi, mutta ainakin siinä olisi ollut potentiaalia enempääkin ellei minulla olisi ollut niin kiire sitä palauttamaan.  Tosiasia nyt vain on se, että ei sillä arvosanalla ole oikeasti merkitystä, jos ei aio tutkijaksi tai muutenkaan akateemiselle uralle. Tärkeintä on, että minulla on ne paperit. Valmistunut maisteriksi kuudessa vuodessa. Ylitin vuodella yleisen tavoiteajan, joka siis on viisi vuotta, mutta se selittyy saksan vaihdollani, joka oli täysin ylimääräinen opintojeni suhteen.

Tavoitteeni oli saada maisterin paperit ennen kuin täytän 25 vuotta. Olisin ne saanutkin, jos en olisi virallista valmistumistani jättänyt syksyyn. Joka tapauksessa sain kaikki opiskeluni päätökseen aikataulussa. Minulle on kuitenkin henkilökohtainen saavutus olla maisteri 25 vuotiaana. Eihän sillä elämän kannalta mitään merkitystä ole, mutta kai jokainen saa olla ylpeä mistä haluaa?

Graduuni käyttämää materiaalia.