Ajatuksia vaihdosta ja elämästä

Kun vaihto-opiskelua yleisesti kuvaillaan, aina sanotaan, miten oleskelu ulkomailla avartaa ja miten tunteet menee vuoristorataa yms. Olen aika varma, että jokainen vaihdossa ollut allekirjoittaisi molemmat väitteet. Kuitenkin se on tosi suppeasti sanottu. Uskoisin, että jokainen vaihtokokemus on niin erilainen, ettei enempää yhdistäviä tekijöitä voi oikein yleisesti mainita. Se, miten jokainen kokee vaihto-opiskeluaikansa riippuu paljon siitä, millainen ihminen vaihdossa olija on, mistä maasta on kyse, millaisia ihmisiä ympäriltään löytää. Olen  mietiskellyt näitä asioita nyt Japaniin vaihtoon hakiessa. Koska olin viime vuoden vaihdossa Saksassa, osaan varautua tulevaan vaihtoon ehkä paremmin kuin sellainen, joka ei koskaan vaihdossa ole ollut. Käytännön asioiden ja kielen kanssa tulen olemaan ihan yhtä pihalla kuin muutkin, mutta osaan henkisesti varautua siihen, että oikeastaan mitään EI voi ennakoida. Vaikka olen oppinut ehkä tuntemaan itseni paremmin ja tiedän suunnilleen, miten itse reagoin pitkään poissaoloon Suomesta, en tiedä millaiseen paikkaan tarkalleen ottaen olen menossa tai millaisiin ihmisiin tulen tutustumaan. Mutta se on ihan ok. Asiat menee omalla painollaan. Syteen tai saveen, mutta ne vääjäämättä menee. Jännitänkö? Totta kai. Mutta en ole niinkään huolissani. Koska asioilla on tapana järjestyä. Oli paikkana sitten Suomi, Saksa tai Japani.

Ajatukset harhailee. Halusin kirjoittaa enemmänkin ajatuksiani Saksan jälkeisestä ajasta. Olen siis nyt ollut seitsemän kuukautta Suomessa. Kaiken arkipäiväisen aherruksen keskellä on joskus vaikea muistaa, että olin jossain välissä vuoden Saksanmaalla. Tuntuu, että siitäkin olisi jo ikuisuus. Kuitenkin silloin kun muistelen Saksaa ja Leipzigia, ajattelen sitä kaiholla. Niistä alunperin negatiivisistakin kokemuksista on tullut lämpimiä muistoja. Haikailen joskus ihan yksinkertaisia juttuja. Sitä miten ajoin pyörällä yliopistolle. Miten istuin japanin tunnilla Alisan vieressä. Kämppisten kanssa yhteiseloa. Olen jälkeenpäin ollut äärimmäisen kiitollinen juuri kämppiksistäni. Skypetän edelleen talvilukukauden kämppikseni  italialaisen Rossellan kanssa sekä kesälukukauden brasilialaisen Prin kanssa. Meillä on tuhansia kilometrejä välimatkaa ja skypettelemme ehkä vain kerran kuussa, mutta silti lasken heidät läheisimpiin ystäviini. Koska silloin kun juttelemme, juttelemme pitkään ja ihan mistä vaan. 

Välillä koko vaihtokokemus tuntuu ihan epätodelliselta, koska Suomessa en törmää kehenkään, jonka kanssa puhua kaikesta. Voin yrittää kuvailla ja kertoa muille, mitä olen tehnyt ja nähnyt, mutta ei se ole sama asia kuin muistella jaettua kokemusta. Haluaisin usein nähdä Leipzigin aikaisia ystäviäni ja jutella niitä näitä. Siksi skypetteleminen silloin tällöin Rossellan, Prin tai Adrianan kanssa on minulle tosi tärkeää. Toisaalta aina kun 'näen' heitä, tulee minulle myös pahempi ikävä. Vaihdon jälkeistä ikävää on tosi vaikea kuvailla. Koska totta kai Saksassa ollessanikin ikävöin Suomea ja Suomessa olevia ystäviä ja perhettä. Mutta nyt Suomessa ikävä on vielä pahempi. Koska ikävöin aikaa ja kokemuksia, joita ei voi saada enää takaisin. Ystäviä, joita en tiedä milloin seuraavan kerran tapaan vai tapaanko koskaan. Toisaalta ikävöin samanaikaisesti myös Joensuuhun. Ja, koska ajatukseni pyörivät jo niin Japanissa ikävöin välillä valmiiksi jo Helsinkiäkin. Ja koska ajattelen aina kaksi askelta eteenpäin mietin joskus jo sitä kun joudun Japaninkin jättämään. Joten silloin kun satun olemaan alakuloinen, niin ikävöitävää riittää. Mutta useimmiten ajatukseni ovat kuitenkin positiivisia. Se, että elämässäni on ikävöimisen arvoisia asioita tarkoittaa, että olen tehnyt jotain oikein. Ollut ihmisten kanssa, jotka ovat vaikuttaneet elämääni. Luonut muistoja, jotka pysyvät aina mielessä. Elänyt. 

Joskus kun opiskelen huoneessani yksin kirjojen äärellä havahdun juuri siihen hetkeen. Mietin, mitä oikeasti haluan elämältäni. Mistä oikein tulen ja minne menen. Enkä oikein tiedä itsekään. Tiedän vain, että haluan nähdä maailmaa, haluan tutustua ihmisiin kaikkialta, nähdä ystäviäni, viettää hetkiä kotona Joensuussa. Haluan elää tässä ja nyt.  Ja sitten siinä kirjojen äärellä mietin, miten turhalta kaikki tuntuu. Koko ajan uutisissa on puhetta, miten opiskelijat halutaan nopeasti valmistumaan ja työelämään, siihen samaan oravanpyörään kuin kaikki muutkin. Entä jos en halua? Tietenkin on pakko tehdä töitä sen verran, että voin rahoittaa matkustamisen ja elämisen, mutta en halua että työnteko tulee olemaan yksi elämääni määräävistä tekijöistä. Eläkesäästäminenkin on tosi kaukana ajatuksistani. Elämä on lyhyt. Koskaan ei tiedä milloin tienylityksestä tulee viimeinen, katolta tippuu jääpuikko, lähtee matkaan viallisella lentokoneella tai maantiellä tulee epävakaa kuski vastaan... Joten sen sijaan, että yritän turvata elämäni  tulevaisuudessa, jota ei ehkä koskaan tule olemaan, yritän tehdä sitä mitä voin juuri nyt: nähdä maailmaa, tutustua ihmisiin, tavata ystäviä ja perhettä.

Joten ostin lentoliput Italiaan. Lähden huhtikuussa viideksi päiväksi Rossellan luokse. Olen aivan innoissani siitä, että näen Rossellaa uudestaan! Se, että samalla tulee käytyä Italiassa on sivuseikka. Ennen Italian matkaa olen kuitenkin ihan jo tänä lauantaina lähdössä Joensuuhun viikoksi, mitä odotan myös innolla. Joten vaikka opiskelu ja kesätyöhaku stressaa, yritän pitää mielessä, mikä tässä elämässä on tärkeää. 

Viel neljä päivää lomaan..

Ei siis oikeesti voi olla totta. Perjantaina kv-koordinaattori soitti jälleen kerran, että joo ne hakupaperit on ny perillä Japanissa, mutta Japanista olivat laittaneet viestiä, että MEXT-hakemuksia pitää korjata. Joten tänään taas yhden kerran tappelin niiden papereiden kanssa. Ei sieltä pitäny ku jotain päivämääriä muuttaa ja lisätä Leipzig yhteen kohtaan, mutta silti. TOIVOTTAVASTI ne paperit ois tällä kertaa kunnossa ja kuulen seuraavan kerran vasta kesäkuussa mitään noista papereista . Oikeasti jos Kela ens syksynä valittaa siitä, että miulla on liian vähän opintopisteitä (koska tänä vuonna tulee liian vähän, mutta koska opiskelin kaks ekaa vuotta ahkerasti vielä ei pitäis olla hätää) nii laitan selvityskirjeeseen tuon hakuprosessin. Kuka ehtii opiskelemaan ku pitää täytellä samoja lappuja kymmenet kerrat? Mut joo, onpahan ainakin nähty töitä noiden paperien eteen.

Noh, sentään sain sen kandin valmiiksi, että ei viikonloppuna sen kanssa tarvinnut enää stressata. Muutenkin otin aika rennosti viikonlopun, vaikka tuo hakupaperi-juttu taas mielessä pyörikin. Japanin kokeisiin lukiessa ja kanjeja kerratessa aika meni ihan mukavasti. Tosin en  kyllä osaa sanoa, miten tämänpäiväinen kielioppikoe meni, ku ei se ny sieltä helpoimmasta päästä ollut. Toisaalta oon jo hieman luovuttanut noiden kurssien suhteen. Mie haluan oppia kieltä, joten se että olen pari kertaa poissa jonkun reissun takia ei ole maailmanloppu. Opiskelen itteäni varten, en niitä kursseja. Kuitenkin tuntuu että opettajamme odottaa meidän suunnilleen hengittävän japania 24/7. Henkilökohtaisesti minulle tuottaa etenkin japanin keskustelukurssi vaikeuksia. Menen täysin lukkoon aina kun opettajamme kuuntelee vieressä keskusteluharjoituksia parin kanssa. Mikä on ihan tyhmää, koska kuitenkin tiedän, että pystyn japania puhumaankin. Siis viikko sit säikytin ratikassa kaksi täysin tuntematonta japanilaista turistia aloittamalla heidän kanssaan keskustelemaan, japaniksi! Joten tiedän, että japanin keskustelukurssien lukkoon meneminen ei niinkään johdu kielitaidosta. Vaan siitä, että opettajamme kanssa menen lukkoon oli tilanne mikä tahansa. Varmaan juontaa juurensa siihen kun Japani 2-kurssin :n lopulla henkilökohtaisessa palautekeskustelussa minulta tivattiin motivaatiotani japanin opiskeluun yms. Totta puhuen kyseisen palautekeskustelun jälkeen olin erittäin epämotivoitunut opiskelemaan yhtään mitään, joten opettaja oli tietysti jollain tavalla oikeassakin epäillessään suhtautumistani japanin kieleen. Jos en olisi lähtenyt Saksaan vaihtoon olisin varmaan lopettanut kielen opiskelun kokonaan. Joten olen iloinen, että olin vuoden Saksassa ja sain innostukseni japaniin takaisin. Ja nyt yritän jaksaa vielä viimeisen periodin noita japanin kursseja, koska sitten ne olisivat Helsingin yliopiston osalta ohi!  Mutta vaikka en järin innoissani tänhetkisistä japanin kursseista olekaan, odotan innolla Japaniin pääsyä, koska siellä opin varmasti kaikista parhaiten!

Sori tollainen epämääräinen purppasu, jääny häiritsemään viime aikoina nii oli pakko johonkin purkaa. Joka tapauksessa kevättä odotan innolla. Maaliskuun lopussa ois prosemmaesitelmät ja opponoinnit ja sit sekin ois ohi! Toukokuussa ois myös muut kurssit onnellisesti ohi. Ja sit kesäkuun puolessa välissä toivottavasti alkaa kesätyöt. Tänään just kävin Malmin hautausmaalla kesätyöhaastattelussa. Oikeesti ois huippuu, jos sinne pääsis! Työmatka ois viis kilsaa, palkka hieman parempi ku lintsillä ja sais töissä olla ihan oma ittensä. No parin viikon päästä saapi sen tietää. Ja jos hautausmaalta ei tuu töitä, nii laitan postille viestiä pääsiskö kesäks lajittelemaan. Ja jakajaks oon kanssa hakenut. Tärppäispä ny ees jostain. Mietin jo tässä, että jos ei mistään saa töitä nii nostan opintolainat ja lähden reissuun. Kai sitä 2700 eurolla jo Brasiliaan pääsis? Jos kerta velalliseks pitää ruveta nii tehdään se sit kunnolla. Mutta jos mie ny eka oottelen, miten kesätöiden kanssa käy ennen ku lentoja lähen varailemaan, hehe.

Hakemuksia, töitä ja toiveita

Oisko tässä vihdoin kaksi kiireisintä viikkoa pariin vuoteen ohi. Ensinnäkin, viikko sitten perjantaina tuli puhelu kv-koordinaattorilta, joka ilmoitti, että minulla olisi mahdollisuus hakea Japanin hallituksen myöntämää MEXT-stipendiä. Siinä oli vaan sellainen juttu, että ne hakemukset piti palauttaa tiistaihin mennessä. Ja miullahan sopivasti alkoi ystävänpäivän ansiosta Itellalla viiden päivän työurakka, joten jouduin sit niitä hakemuksia yöllä töitten jälkeen raapustelemaan. Halusin kuitenkin panostaa täysillä tuohon stipendihakemukseen, koska jos sen saisin, nii se opintotuen kanssa kattaisi kyllä hyvin koko vaihtovuoden kulut. Tosin kyseistä stipendiä on myös tosi vaikea saada, joten älyttömiä toiveita sen suhteen en halua ylläpitää. Lisäjännitystä tuohon hakemuksen palauttamiseen toi se, että tarvitsin myös professorilta suosituskirjeen. Ja no olen kyseistä professoria nähnyt ehkä sen neljä kertaa, joten olisi mielenkiintoista tietää, mitä hän kyseiseen suosituskirjeeseen on kirjoittanut (hän tosin pyysi sitä ennen lisätietoja minusta sähköpostitse). Toisaalta hyvä puoli siinä, että tuo MEXT-hakemus ja työ postilla osui samaan ajankohtaan, oli se, että kun olin töissä en ajatellut hakemusjuttuja ja kun olin kotona en miettinyt töitä. Joten loppujen lopuksi aika meni tosi nopeasti ja sain kuin sainkin kaiken tehtyä ajoissa. Tosin voin sanoa, että tiistai oli ehkä yksi stressaavimmista päivistä pitkään aikaan, etenkin kun järkyttävän ystävänpäiväkorttimäärän vuoksi jäin vielä tunniksi ylitöihin eli kotia pääsin vasta puoli yhdeltä yöllä.

Noh, sitten perjantaina miulla oli työhaastattelu Lintsille. Illalla. Kahdeksalta. Typötyhjässä, pimeässä huvipuistossa. Hieman oli kauhuelokuvatunnelmaa kyllä. Mutta haastattelu oli aika hauska. Ensimmäiseksi meidät (neljä tyttöä) laitettiin pelaamaan Aliasta! Oli aika rento aloitus. Sen jälkeen oli yksilöhaastattelut ja miusta se meni ihan ok. Lipunmyyjäksi siis olin haastattelussa. Kahden viikon päästä saan tietää pääsinkö. Tosin 11 tunnin työpäivät 8 euron tuntipalkalla ei oikein houkuttele, mutta olishan se parempi kuin ei mitään. Yritän kuitenkin päästä myös postille töihin, ku siellä sentään tuntipalkka ois 11 euroa. Tosin,  en tiedä että jos postinjakajaks pääsen, että oisko sillo tuo tuntipalkka pienempi. Mutta joka tapauksessa päivät olisi hieman inhimillisempiä ku 11 tuntia.  Ja pitäis kai kaikkialle muuallekin yrittää hakemuksia laittaa, ku eihän se mitenkään varmaa oo, että sieltä postiltakaan töitä saan.

Olen tässä kuitenkin tän viikonlopun aikana yrittänyt miun kandia lopetella. Eilen tosin kännykkäni päätti tehdä tenän, eikä se suostunut enää puheluita päästämään läpi. Joten marssin sit verkkokauppa.comiin, josta en kumminkaan löytänyt tarpeeksi halpaa puhelinta (kaikki 30 euron puhelimet oli loppu!) ja koska oon pihi en halua sijoittaa yhteen luuriin enempää ku on pakko. Joten käytössä on sit hyväksi havaittu Nokia 3510i, joka on jo aikoinaan palvellut minua sen viisi vuotta, joten ehkä se kestää vielä kuusi kuukautta lisää. Mutta kännykästä kandiin. Sain tänään kandintutkielman likipitäen valmiiksi!!! Tekstiosuus on nyt kasassa, enää pitäis käydä lähteet läpi, että onhan kaikki kunnossa ja varmaan pitäis muokata tekstiä sikana, mutta hätätapauksessa voin sen palauttaa ihan tuollaisena. Eihän se mikään mestariteos ole, mutta tavoitteeni onkin vain saada se hyväksytysti läpi ja valmistua tuolta. Ja yleensä miun omat henkilökohtaiset kriteerit on sen verran korkealla, että vaikka kuinka pitäisin jotain työtä surkeana olen aina saanut ainakin kolmosen, joten toivotaan, että se pätee tässäkin. 

Tämä ja viime viikko ovat siis olleet yhtä hullunmyllyä, mutta toisaalta olen myös saanut paljon aikaiseksi. Loppuun haluan vielä mainita, että kävin tänään lenkillä ja hölkkäilin talven oman ennätykseni 8,2 kilometriä tunnissa! Tavoitteeni on juosta elokuuhun mennessä 10 kilometriä tunnissa. Kuitenkin jos tuolla sohjossa menee 8 kilometriä nii luulis, että kesäkuivalla menis viel kepeemmin enemmänkin. Eli eiköhän tuo onnistune ellei käy  niin kuin yleensä, että lenkkeilyinto hyytyy kesken kaiken.  Ja sinänsä minusta on hyvä pitää myös sellaisia tavoitteita mielessä, joiden eteen oikeasti voi myös konkreettisesti tehdä jotain, koska siihen, saanko kesätöitä tai miten vaihto- ja stipendihakemukseni käy, en pysty suoraan vaikuttamaan. Joten kesän suuri tavoitteeni on juosta kymppi tunnissa, that's it.