Kun vaihto-opiskelua yleisesti kuvaillaan, aina sanotaan, miten oleskelu ulkomailla avartaa ja miten tunteet menee vuoristorataa yms. Olen aika varma, että jokainen vaihdossa ollut allekirjoittaisi molemmat väitteet. Kuitenkin se on tosi suppeasti sanottu. Uskoisin, että jokainen vaihtokokemus on niin erilainen, ettei enempää yhdistäviä tekijöitä voi oikein yleisesti mainita. Se, miten jokainen kokee vaihto-opiskeluaikansa riippuu paljon siitä, millainen ihminen vaihdossa olija on, mistä maasta on kyse, millaisia ihmisiä ympäriltään löytää. Olen mietiskellyt näitä asioita nyt Japaniin vaihtoon hakiessa. Koska olin viime vuoden vaihdossa Saksassa, osaan varautua tulevaan vaihtoon ehkä paremmin kuin sellainen, joka ei koskaan vaihdossa ole ollut. Käytännön asioiden ja kielen kanssa tulen olemaan ihan yhtä pihalla kuin muutkin, mutta osaan henkisesti varautua siihen, että oikeastaan mitään EI voi ennakoida. Vaikka olen oppinut ehkä tuntemaan itseni paremmin ja tiedän suunnilleen, miten itse reagoin pitkään poissaoloon Suomesta, en tiedä millaiseen paikkaan tarkalleen ottaen olen menossa tai millaisiin ihmisiin tulen tutustumaan. Mutta se on ihan ok. Asiat menee omalla painollaan. Syteen tai saveen, mutta ne vääjäämättä menee. Jännitänkö? Totta kai. Mutta en ole niinkään huolissani. Koska asioilla on tapana järjestyä. Oli paikkana sitten Suomi, Saksa tai Japani.
Ajatukset harhailee. Halusin kirjoittaa enemmänkin ajatuksiani Saksan jälkeisestä ajasta. Olen siis nyt ollut seitsemän kuukautta Suomessa. Kaiken arkipäiväisen aherruksen keskellä on joskus vaikea muistaa, että olin jossain välissä vuoden Saksanmaalla. Tuntuu, että siitäkin olisi jo ikuisuus. Kuitenkin silloin kun muistelen Saksaa ja Leipzigia, ajattelen sitä kaiholla. Niistä alunperin negatiivisistakin kokemuksista on tullut lämpimiä muistoja. Haikailen joskus ihan yksinkertaisia juttuja. Sitä miten ajoin pyörällä yliopistolle. Miten istuin japanin tunnilla Alisan vieressä. Kämppisten kanssa yhteiseloa. Olen jälkeenpäin ollut äärimmäisen kiitollinen juuri kämppiksistäni. Skypetän edelleen talvilukukauden kämppikseni italialaisen Rossellan kanssa sekä kesälukukauden brasilialaisen Prin kanssa. Meillä on tuhansia kilometrejä välimatkaa ja skypettelemme ehkä vain kerran kuussa, mutta silti lasken heidät läheisimpiin ystäviini. Koska silloin kun juttelemme, juttelemme pitkään ja ihan mistä vaan.
Välillä koko vaihtokokemus tuntuu ihan epätodelliselta, koska Suomessa en törmää kehenkään, jonka kanssa puhua kaikesta. Voin yrittää kuvailla ja kertoa muille, mitä olen tehnyt ja nähnyt, mutta ei se ole sama asia kuin muistella jaettua kokemusta. Haluaisin usein nähdä Leipzigin aikaisia ystäviäni ja jutella niitä näitä. Siksi skypetteleminen silloin tällöin Rossellan, Prin tai Adrianan kanssa on minulle tosi tärkeää. Toisaalta aina kun 'näen' heitä, tulee minulle myös pahempi ikävä. Vaihdon jälkeistä ikävää on tosi vaikea kuvailla. Koska totta kai Saksassa ollessanikin ikävöin Suomea ja Suomessa olevia ystäviä ja perhettä. Mutta nyt Suomessa ikävä on vielä pahempi. Koska ikävöin aikaa ja kokemuksia, joita ei voi saada enää takaisin. Ystäviä, joita en tiedä milloin seuraavan kerran tapaan vai tapaanko koskaan. Toisaalta ikävöin samanaikaisesti myös Joensuuhun. Ja, koska ajatukseni pyörivät jo niin Japanissa ikävöin välillä valmiiksi jo Helsinkiäkin. Ja koska ajattelen aina kaksi askelta eteenpäin mietin joskus jo sitä kun joudun Japaninkin jättämään. Joten silloin kun satun olemaan alakuloinen, niin ikävöitävää riittää. Mutta useimmiten ajatukseni ovat kuitenkin positiivisia. Se, että elämässäni on ikävöimisen arvoisia asioita tarkoittaa, että olen tehnyt jotain oikein. Ollut ihmisten kanssa, jotka ovat vaikuttaneet elämääni. Luonut muistoja, jotka pysyvät aina mielessä. Elänyt.
Joskus kun opiskelen huoneessani yksin kirjojen äärellä havahdun juuri siihen hetkeen. Mietin, mitä oikeasti haluan elämältäni. Mistä oikein tulen ja minne menen. Enkä oikein tiedä itsekään. Tiedän vain, että haluan nähdä maailmaa, haluan tutustua ihmisiin kaikkialta, nähdä ystäviäni, viettää hetkiä kotona Joensuussa. Haluan elää tässä ja nyt. Ja sitten siinä kirjojen äärellä mietin, miten turhalta kaikki tuntuu. Koko ajan uutisissa on puhetta, miten opiskelijat halutaan nopeasti valmistumaan ja työelämään, siihen samaan oravanpyörään kuin kaikki muutkin. Entä jos en halua? Tietenkin on pakko tehdä töitä sen verran, että voin rahoittaa matkustamisen ja elämisen, mutta en halua että työnteko tulee olemaan yksi elämääni määräävistä tekijöistä. Eläkesäästäminenkin on tosi kaukana ajatuksistani. Elämä on lyhyt. Koskaan ei tiedä milloin tienylityksestä tulee viimeinen, katolta tippuu jääpuikko, lähtee matkaan viallisella lentokoneella tai maantiellä tulee epävakaa kuski vastaan... Joten sen sijaan, että yritän turvata elämäni tulevaisuudessa, jota ei ehkä koskaan tule olemaan, yritän tehdä sitä mitä voin juuri nyt: nähdä maailmaa, tutustua ihmisiin, tavata ystäviä ja perhettä.
Joten ostin lentoliput Italiaan. Lähden huhtikuussa viideksi päiväksi Rossellan luokse. Olen aivan innoissani siitä, että näen Rossellaa uudestaan! Se, että samalla tulee käytyä Italiassa on sivuseikka. Ennen Italian matkaa olen kuitenkin ihan jo tänä lauantaina lähdössä Joensuuhun viikoksi, mitä odotan myös innolla. Joten vaikka opiskelu ja kesätyöhaku stressaa, yritän pitää mielessä, mikä tässä elämässä on tärkeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti