I'll never be perfect, but at least now I'm brave...

Prosemma meni hirveästä jännityksestä huolimatta (tai sen ansiosta) hyvin.  Postinlajittelu-urakka on myös jo tältä pääsiäiseltä ohi ja luultavasti myös loppuelämältä, ellen sitten vaihdon jälkeen jouluks taas postia mee lajittelemaan. Nyt ois aika sit saaha muut kouluhommat purkkiin ennen kesätöitä.  Sitä ennen  kirjoittelen tänne vielä hieman miun viime päivien hajatelmia.

Alicia Keys - Brand new me 

 "It's been a while, I'm not who I was before. 

You look surprised, your words don't burn me anymore. 

Been meaning to tell you, but I guess it's clear to see.

Don't be mad, it's just the brand new kind of me. 

Can't be bad, I found a brand new kind of free.

*** 

Hey, if you were a friend, you'd want to get to know me again. 

If you were worth a while. 

You'd be happy to see me smile. 

I'm not expecting sorry, 

I'm too busy finding myself. 

I don't need your opinion. 

I'm not waiting for your ok. 

I'll never be perfect, but at least now I'm brave. 

Now, my heart is open.  

And I can finally breathe. 

Don't be mad, it's just a brand new time for me. "

Sattumoisin juuri tänään kuulin radiosta tämän kappaleen, ja vaikka laulu itessään taitaa kertoa erosta nii itelle noilla sanoilla on hieman erilainen merkitys. Viimeksi Joensuussa käydessäni sain kaverilta valokuvia meidän yhteisiltä yläaste- ja lukioajoilta. Siellä oli joukossa muutamia videoita.  Kattelin niitä tässä toissapäivänä ja järkytyksekseni tajusin, että minulla oli vaikeuksia tunnistaa itteäni niiltä videoilta. Enkä ny tarkoita sitä, miltä näytän (vaikka sekin on paljon muuttunut ku Saksan jälkeen hiuksista lähteny puol metriä, valehtelematta).  Videot ja kuvat joita katoin oli vuosilta 2005 ja 2006 eli olen ollut sillo 15-16 v. Olen tietty aikustunut siitä paljon (vaikka en pidä itseäni edelleenkään ’aikuisena’).  Mutta jotenkin se, miten videoilla puhuin, tuntuu nyt niin vieraalta. Muistan vielä jonkin verran millainen ajatusmaailmani silloin on ollut ja se on niin outoa, että oikeasti, jos minä-nyt keskustelisi minä-16-vuotiaan kanssa, me emme luultavasti tultaisi toimeen…  

16-vuotiaana olin vielä tosi epävarma ja mietin hirveästi muiden mielipiteitä. Luin hulluna kouluun, koska ajattelin, että haluan olla hyvä edes jossain (huono itsetunto, much?).  Olin sitä mieltä, että en koskaan juo alkoholia. Haaveilin siitä, että jätän Joensuun ja kaiken taakseni – enkä koskaan palaa takaisin. Vaikka minulla oli (ja on vieläkin) muutama hyvä ystävä, olin silti myös yksinäinen koko lukion ajan.  Kaverini alkoivat seurustella ja minusta alkoi tuntua, että jään yhä enemmän joukon ulkopuolelle. Minua ei kiinnostanut seurustelu, vaatteet, meikit tahi juhliminen.  Joten arvata saattaa, että minulla oli hyvin ulkopuolinen olo, enkä koskaan täysin viihtynyt lukiossa. (Yläasteesta pidin vielä vähemmän, mutta pistetään se vielä murrosiän piikkiin.) Ainoa, mitä minulle jäi oli opiskelu. Kirjoitinkin meidän valmistumisvuonna lukion parhaat paperit (5 L:ää!).  Ja olin iloinen.  Ja vielä iloisempi olin ku pääsin Helsingin yliopistoon opiskelemaan, koska pystyin oikeasti jättämään kaiken taakseni ja aloittamaan lähes puhtaalta pöydältä. Kuvittelin, että yliopistossa uskaltaisin olla oma itteni enkä pelkäis muiden mielipiteitä.  Mutta ei se ihan niin mennyt. Vaikka paikka vaihtuu, mie pysyn ihan samanlaisena hiirulaisena kuin aina ennenkin.  Tai siltä minusta tuntui ekana vuonna Helsingissä. 

Mutta ny kun oon kattonu vanhoja kuvia ja videoita, huomasin, että jossain välissä tässä viime vuosina oon muuttunut hirveesti. En enää mieti mitä muut miusta ajattelee.  Hiihtelen ihan surutta meikittä kotihousut jalassa kaupoissa ja miksei yliopistollakin (ennenkään en meikannut, mutta paine oli kyll kova).  Vaikka miulla on edelleenkin ne muutamat hyvät ystävät ja pari uutta, silti tuntuu, että oon välillä hieman ulkona kaikesta. Mutta en tunne itteäni enää yksinäiseksi.  Vaikka vietän enemmän aikaa yksin kuin koskaan ennen. Pidän kuitenkin skypen ja facebookin välillä yhteyttä niin moniin ihmisiin, että tavallaan miun kaveripiiri on paljon laajempi ku mitä pelkän sosiaalisen elämän perusteella voisi olettaa. Ja monella tapaa Saksan ansiosta sekin.  Saksassa sain oikeasti aloittaa puhtaalta pöydältä. Ja tajusin, että voin saada kavereita olemalla oma itteni. Eikä miun tarttee yrittää olla mitään muuta ku oon. Eikä elää niin kuin ihmiset odottaa. Alicia Keysin sanoin "I'll never be perfect, but at least now I'm brave. " 

Joten koska kerrankin oon sellaisella fiiliksellä, nostetaan pari asiaa esiin, joista aiemmin en oo viittiny sanoa mitään. Ensinnäkin olen niin kyllästynyt siihen, ku ihmiset (yleensä sukulaiset)  kyselevät, että onkos sitä poikaystävää. Öö, ei?  En oo tavannut vielä ketään, jonka kanssa voisin ees kuvitella seurustelevani ja toisekseen, miksi ihmeessä kaikki automaattisesti odottaa, että se ois poikaystävä?? Jos joskus tapaan henkilön, jonka kanssa kemiat sopivat yhteen, miulle on ihan sama kumpaa sukupuolta tai sen puoleen mitä kansallisuutta hän edustaa. Joten pliis ihmiset, lakatkaa kyselemästä. Kaikki eivät haaveile perheestä ja omakotitalosta.  Ja perheestä puheen ollen: onko mitään niin ärsyttävää, ku hoenta ”kyllä sinäkin sit joskus”. Joo, voi olla mahdollista, että löydän joskus itseni siitä kauhuskenaariosta lasten, aviomiehen ja asuntolainan kanssa. Mutta ainakin vielä toivon, että näin ei tule koskaan tapahtumaan. Mutta voihan aikojen saatossa mieli muuttua. 16-vuotiaana sanoin, etten koskaan juo alkoholia, ja no, pitikö sekään paikkaansa?  Mutta en siltikään pidä siitä, miten ihmiset tuovat esiin omia odotuksiaan minun elämäni suhteen.  Kysyjät aina myös muistavat mainita, miten he eivät yritä ”painostaa” tai mitään, mutta jo pelkkä fakta, että asia nostetaan esiin on jo tarpeeksi painostavaa itsessään. Anteeksi, kun uskon voivani elää onnellisesti ilman, että täytän yhteiskunnan vaatimuksia aviomiehestä ja 1,7 lapsesta. Rehellisesti sanottuna olen kaikesta stressistä huolimatta ollut viimeiset kolme kuukautta ehkä onnellisin pitkään aikaan. Koulun ja työn lomassa suunnittelen ja unelmoin vuodesta Japanissa ja toisaalta sen jälkeisestä ajasta.  En tiedä yhtään mitä opiskelujen jälkeinen tulevaisuus tuo tullessaan.  Haluan kuitenkin nähdä minne tämä elämä minua johdattaa. Enkä halua pysähtyä, en ainakaan vielä. Koska mitään vaihtoehtoa ei ole suljettu pois, on kaikki vielä mahdollista. Joten eikö olisi parempi unohtaa se, miten ihmisten "kuuluisi" elää elämäänsä ja antaa jokaiselle vapaus itse valita, koska muuten tulee elämästä aika mahdotonta…