Vuoden viimeisen päivän ajatuksia

Vuosi 2012 tuli ja meni. Suurimman osan vuodesta vietin Saksassa, mitä nyt helmi-maaliskuussa kiersin Keski-Euroopassa reilaten. Kesäiset kelit alkoivat Leipzigissa jo huhtikuussa, joten sain nauttia ennätyspitkästä kesästä.   Heinäkuussa oli sitten jäähyväisten aika ja elokuussa sain tutustua taas suomalaiseen arkeen. Nopeasti kieli taipui saksasta suomeen.  Syyskuussa alkoi neljäs yliopistovuoteni. Lokakuussa laitoin vaihtohakupaperit. Marraskuussa sain töitä Itellalta ja viimeinen päivä tuli tieto, että voin hakea Tokioon. Joulukuu meni töissä ja nyt viimeiset puoltoista viikkoa olen lomaillut Joensuussa.  Siinä on vuoteni pähkinänkuoressa. 

                             

Mitä tuleva vuosi 2013 tuo tullessaan?  Tammikuussa hakupaperit kasaan, helmikuussa kandi. Maaliskuussa proseminaariesitelmät ja talviloma. Huhtikuussa pitäis jo opiskelujen osalta helpottaa ja toukokuussa toivottavasti aloitan kesätyöt. Kesä ois tarkoitus tehdä töitä ja säästää rahaa.  Jos ei ilmaannu mitään ongelmia, lähden syyskuussa vaihtoon Tokioon.  Ja mitä sitten tapahtuu? Sen aika näyttää.  

Ajattelin nyt myös kirjoittaa hieman ajatuksista, joita viime aikoina on herännyt.  Asuin ensimmäiset 19 vuotta Joensuussa ja voin valehtelematta sanoa, että paria poikkeusta lukuun ottamatta asuvat kaikki sukulaiseni (joihin siis pidän yhteyttä) Joensuussa, suurin osa vieläpä samassa kaupunginosassa.   Joten kun lähdin Helsinkiin, aloitin tavallaan kaiken alusta, koska pääkaupunkiseudulla minulla oli vain kaksi ennestään tuttua henkilöä.  Yliopistolla tutustuin kuitenkin helposti uusiin ihmisiin ja sain kavereita etenkin muista kurssitovereistani. Ensimmäiset kaksi vuotta yliopistolla meni mukavasti ja totuin opiskelijasolussa elämiseen. Huomasin jo varhain että tavallaan elämässäni olikin kaksi haaraa. Aina kun palaan Joensuuhun, jatkan elämääni siitä, mihin se lähtiessäni jäi ja kun tulen takaisin Helsinkiin, mukaudun nopeasti takaisin opiskelijaelämääni.  Joskus harvoin elämäni Joensuussa ja elämäni Helsingissä kohtaavat.  Aina niin päin että näen joensuulaisia Helsingissä.

                             

Olen asunut nyt kaksi ja puoli vuotta Helsingissä. Ja minulla on siellä tuttuja ja kavereita.  Mutta aika vähän ystäviä. Sellaisia, joille voin kertoa mitä vain. Joiden kanssa viettäisin aikaa muutenkin kuin yliopistolla ja unicafeissa. Pidän Helsingistä kaupunkina. Mutta en ole oikein millään tavalla juurtunut sinne. Etenkin paluu Saksasta paljasti sen karun tosiasian, että yliopisto on ainoa, joka pitää minua paikoillaan ja jo jos en opiskelujen jälkeen saa heti töitä, ei minulla ole enää mitään syytä jäädä Helsinkiin.  Palaisinko sitten Joensuuhun?  En usko. Vaikka Joensuussa minulla on perhe, ystävät ja sukulaiset, en osaa kuvitella että ainakaan lähivuosina palaisin takaisin Itä-Suomeen. Kotona on kiva käydä viikko pari lomailemassa, nähdä kaikkia vanhoja tuttuja ja olla vaan.  Mutta silti välillä tunnen Joensuussakin, että olen tippunut kärryiltä.  Lukioaikaisilla ystävilläni, joita ennen näin päivittäin, on nykyisin omat elämät, ja on jo vaikeaa löytää aikaa nähdä toisiamme. Pidämme yhteyttä puhelimitse ja tietokoneen välityksellä. Mutta se ei ole sama asia.  Mitä tulee sukulaisiini? Jos totta puhutaan, käyn nytten säännöllisemmin sukulaisteni luona kylässä kuin silloin kun asuin kävelymatkan päässä kaikista. Eniten harmittaa ehkä se, että siskonlapset eivät tunnu aina muistavan kuka olen kun käyn niin harvoin. Mutta aina ei voi saada kaikkea. Ja elämä Joensuussa ei ole listallani.

                           

Mutta jos en takaisiin Joensuuhun tahdo ja Helsingissä ei ole mitään, mikä minua sinne sitoisi, mistä löydän paikkani?  Lähtiessäni Saksaan aloitin taas elämäni puhtaalta pöydältä. Sain oikeasti läheisiä ystäviä. Kun lähdin Saksasta, jouduin hyvästelemään elämäni Leipzigissa lopullisesti. Vaikka kävisin siellä uudelleen, en löytäisi sitä enää. Koska useimpia niistä ihmisistä ei ole siellä. Ja tiedän, että kun lähden Japaniin, sama tilanne toistuu. Mutta silti haluan lähteä ja aloittaa alusta. Kokea ja nähdä. Ja vaikka monet ehkä ajattelevat, että vuodeksi kaiken jättäminen Suomeen tulee olemaan vaikeinta, ovat he mielestäni väärässä. Tulenhan kuitenkin takaisin. Vaikeinta on lähteä sieltä, ja tietää, ettei koskaan voi palata takaisin. Ei ainakaan juuri siihen elämään.  Mutta ehkä joskus kyllästyn vain lähtemään uusiin paikkoihin  ja vihdoin myös jään jonnekin. Mutta mihin? Ehkäpä se tässä joskus selviää..